Ennenkuin kolmatta kertaa lähdettiin ajamaan, astui vieras alas hevosen selästä ja leikkasi lähellä olevasta ojasta notkean pajunoksan, karsi sen ja solmien piiskan kaulaansa nousi taas satulaan.
Vielä hän ei ollut kertaakaan hevostansa lyönyt.
Kun ratsu kuuli notkean pajuraipan vinkuvan, alkoi se hypähdellä pystyyn. Se nousi kahdelle jalalle ja pureskeli raivostuneena kuolaimiansa.
Ruvettiin pelkäämään miesparan puolesta, ei että hän putoaisi hevosen selästä, sillä siitä ei ollut puhettakaan, vaan että hän myöhästyy, sillä jo kuului toinen laukaus, toiset odottivat jo valmiina, mutta hänen hevosensa yhä vielä tanssieli ja kuopi maata.
Kolmannella laukauksella sivalsi vieras äkkiä raipalla ratsua selkään ja tarttui ohjaksiin.
Hevonen syöksyi eteenpäin kuin tuulispää, vimmastuneena, raivoissaan, kuten pelästynyt hevonen voi juosta. Ei kukaan päässyt häntä lähellekään; Marttikin jäi useamman syllän matkan jälkeen jo keskivälissä kenttää. Kansa kummasteli — joko miehen rohkeutta tai hevosen vimmattua juoksua; — kun äkkiä parhaassa vauhdissa irtaantuu miehen päästä kukkakruunu ja putoaa maahan. Jäljessätulijat tallaavat sen mäsäksi.
Hän ei itse huomannutkaan seppeleen putoamista, ennenkuin vasta perille päästyänsä, jolloin hänen kaikin voimin täytyi hillitä raivostunutta ratsuansa. Hän oli voittanut, mutta samalla menettänyt kruununsa.
— Näin ollen ei hänestä voi tulla helluntaikuningasta, lausuivat useat. — Kuka käski menettää kruunun?
Mutta kuka sitten on siksi tuleva? Kruunua ei kukaan ollut huomannut, se oli maahan poljettu.
— Se ei ole sopivaa, huusi enin osa. Ehdotettiin uutta kilpajuoksua.