Kauhistuksen huutoja kuului, useat käänsivät kasvonsa poispäin. Nyt tuho tulee!
Mutta samassa silmänräpäyksessä, kun eläin oli vain hyppäyksen päässä uhristansa, seisahtui se äkkiä ja sen pää nousi pystyyn. Kurkkua kuristi taitavasti heitetty suopunki, jonka toinen pää oli vieraan ratsastajan kädessä. Kuultuansa taistelun hälinän oli hän kulkenut ääntä kohden ja tuli parhaaseen aikaan paikalle. Hetkeä myöhemmin olisi hänen kilpailijansa ollut surman oma.
Kun eläin hämmästyneenä huomasi suopungin kaulassansa, kääntyi se heti uutta vihollista kohden; mutta tämä oli jo ennättänyt kääntää ratsunsa, ja asettaen köyden olkansa yli alkoi hän kiitää kenttää pitkin.
Tämäpä vasta juoksua oli! Kankea härkä laukkasi kilpaa nopean hevosen kanssa; nuora kun kiristi kurkkua, juoksi se suoraan eteenpäin mitään näkemättä, juoksi henkensä kaupalla.
Mies ratsasti härän kanssa suoraan kilpakenttää kohden. Maikalla ohjasi hän hevosensa sivulle; härkä juoksi ohitse, joten ratsastaja nyt oli perässä, eläin edellä.
Mies otti pitkäsiimaisen piiskansa ja alkoi sillä sujautella härkää selkään; tämä juoksi yhä nopeammin. Kavioiden paukunta, piiskan sivallukset ja kansan riemuhuudot tekivät härän tunnottomaksi, Se vain juoksi, suusta ja nenästä vuoti veri, koko ruumis oli vaahdossa, kieli leuoilla. Näin saapui se kilpakentälle, kirkuvan kansanjoukon keskelle. Jalat horjuivat, eläin ei pysynyt enää pystyssä, vaan kaatui erääseen ojaan, kuono maahan. Sitten oikaisi se itsensä ja heitti henkensä.
Riemuiten ja hurraahuudoilla seurasi kansa pitkin katuja uutta helluntaikuningasta, jonka oli määrä seisahtua sekä pormestarin että kunkin raatimiehen asunnolle juomaan onnentoivotusmalja. Tämä tapa osoitti, että helluntaikuninkaan piti olla sekä hyvä ratsumies että kelpo juomari, mikä ominaisuus oli sangen tarpeellinen, kun hänen kaupungilla käytyänsä täytyi vielä mennä herrojen luo Juhana Kárpáthin kartanoon.
Tahdomme käyttää hyväksemme tilaisuutta ja kertoa tämän herraskartanon huvituksista tähän aikaan; mutta antaaksemme kertomuksemme uudelle sankarille tilaa tulla yhtä miellyttäväksi kuin muutkin, aiomme sivuseikoista mainita vain ohimennen. Eikä nyt puheeksi tulevat huvit olekaan niin mainittavia kuin ne, jotka Kárpáthin kartanossa pidetään jokaisena Johannes Kastajan kaulanleikkauspäivänä, jolloin seudun aatelisto ja mustalaisjoukko kokoontuvat rikkaan Nabobin nimipäivää viettämään, ja jolloin näyttelijät asettavat kulissinsa kuntoon, runosepät tulevat kilpailemaan hullunkurisilla dityrambeillaan ja kuuluisat puhujat esittävät monimutkaisilla sanoilla maljojansa. Silloin laitetaan ilotulituksia, poltetaan heinälatoja, joitten valkean ääressä mustalaismusikantit vetelevät tanssiin kehoittavia säveliä, ja herrat tanssivat maalaistyttöjen kanssa.
Kaikkien näitten sijasta saamme tällä kertaa vain nähdä ikuisesta maljasta tulevan hurjan huvin. Suuressa, tyhjässä huoneessa istuu omituisia miehiä suuren pyöreän pöydän ympärillä. Huoneessa ei ole ainoatakaan esinettä jonka voisi särkeä; pöydän ympärillä on pieniä rahia, jotka ovat lattiassa kiinni, joten ei niitäkään voi ruveta kenenkään päähän heittelemään. Käteen annetaan iso, jalaton malja, jota ei voi pöydälle laskea, sillä kun selän takana seisova heitukka on sen täyttänyt, pitää se juoda heti pohjaan ja antaa malja naapurille. Näin kulkee malja taukoamatta miehestä mieheen, ja aina kun joku tyhjentää sen, laulavat toiset erästä juomalaulua.
Näitten kelpo huvien seurauksena on, että milloin mikin vieraista joutuu sarjasta pois. Langenneen asettavat heitukat heti seinän viereen maton päälle maata. Siinä saa hän rauhassa nukkua vaikka seuraavaan päivään saakka, toiset jatkavat juominkia.