Jokaisen mielestä oli tämä mainio kepponen. Näkyihän silmistäkin, ettei hän ollut mikään moukka! Kaikki liikkeet, tuolille istuminen, kyynäspäihin nojaaminen, hatun nurkkaan heittäminen, olivat aito huikentelijan temppuja, jotka selvästi osoittivat, että mies oli paremmissa piireissä kasvatuksensa saanut.
Ei yksikään todellinen moukka olisi täällä uskaltanut silmiänsäkään nostaa, saatikka sitten sinutella jokaista. Jo tunsivat kaikki hänen olevan herrasmiehen, muutamat muistivat varmasti, että olivat tavanneet hänet pääispaanin (maaherran) virkaanasettajaisjuhlassa. Mikko tietysti muisti samat seikat hänkin aivan hyvin, ja hetkisen kuluttua oli hän jo ehtinyt juoda koko seuran kanssa veljenmaljan sekä tuli pian tutuksi, ikäänkuin olisi hän jo aikoja sitten heidät tuntenut, niin että hän itsekin kummasteli, kun näin pian saattoi elää herroiksi. "Ikuinen malja" alkoi kiertää. Mikko rupesi laulamaan uutta, täällä tuntematonta juomalaulua, jonka seura heti hyväksyi pitäen sitä paljon kauniimpana kuin entistä.
Fritz Kalotai riensi häntä hellästi syleilemään.
— Älä vaan varasta minulta mitään noin syleillessäsi, huudahti Mikko, mikä lause olikin paikallansa. Seura piti sitä mainiona kokkapuheena, vaikk'ei se ollutkaan muuta kuin tavallinen kapakkalause.
Tunnin kuluttua oli Mikko jo herrasseuran sankari, juomisessa ei kukaan häntä voittanut, sillä pikarin tyhjensi hän viimeiseen tippaan. Kun sitten ruvettiin korttia lyömään, laski hän kourallisen rahoja pöytään, voitti yhtämittaa, mutta kasvoissa ei näkynyt siitä pienintäkään ilon merkkiä. Tyynenä pisti hän rahat taskuunsa, ikäänkuin olisi hänellä niitä ollut kotona säkittäin, lainasipa vielä Kalotaillekin, mikä seikka selvästi osoitti hänen halveksivan rahaa, sillä Fritzillä ei koskaan ollut tapana maksaa velkojansa.
Monen pää jo kihisi kilpajuonnista. Kukin oli ehtinyt sille rajalle, jossa viinin ilahuttava vaikutus loppuu ja humala alkaa, jolloin ei enää tunne viinin makua, vaan hurmaavan päihtymyksen, joka kiihottaa juomaan yhä enemmän. Tällöin oli Antti Kutyfalvin tapa esittää vanha temppunsa, nimittäin juoda pikarillinen viiniä avokurkuin, kertaakaan nielaisematta. Tähän tarvitaan tietysti hyvin avara ja tottunut kurkku. Paitsi Anttia ei seurassa ollut muita kuin korkeintaan kaksi, jotka taisivat tehdä samoin.
— Eihän tuo ole mikään konsti, lausui Mikko Kis, tehden tempun sangen helposti; mutta tehkääpäs samoin kuin minä, koettakaapas tyhjentää laulaessanne malja laulua keskeyttämättä.
Siihen aikaan oli tämä vielä aivan uutta sekä sangen vaikea temppu, sillä viinin valuessa kurkusta alas täytyi henkitorven ja Aataminpalan olla liikkumattomana ja samassa piti kuitenkin keskeyttämättä ääntää.
Tämän tempun teki Mikko Kis sangen taitavasti seuran suureksi ihmeeksi ja antoi maljan toisillekin heidän tehdäksensä samoin.
Kaikkien kokeet tietysti epäonnistuivat. Joka pikarillinen viiniä meni päin mäntyyn. Juomaveikot nauroivat toinen toisillensa, sillä, jokaisen heistä täytyi keskeyttää laulu juodessansa.