— Loruja! Tyttö kuin tyttö! Kaikilla heillä on sydän, pitää vain löytää avain, joka sen avaa.
— Mutta siihen sydämeen et pääse tiirikallakaan. Tyttöä vartioi jumalinen, päiväkaudet rukoileva täti ja äreä, karhumainen setä, jotka aina ovat hänen kintereillään.
— Pieni asia! Jumalisen tädin me petämme, äreän sedän peloitamme pakoon, ja Hesperiidien yrttitarha on meidän.
— Minä sanon vieläkin kerran, että tytön luokse ei pääse, häntä ei päästetä yleisiin huveihin, hän ei käy koskaan teaatterissa, ei kävelyllä eikä missään, missä muita ihmisiä on liikkeellä, kirkkoa lukuunottamatta, mutta sielläkin hän istuu urkuparvella kuorolaulajien joukossa.
— Tämän olen jo aikoja tietänyt. Minulle on ennenkin sanottu, että tytöllä on kaunis ääni. Hyvä! Tästä tiedämme, että tyttö mielellänsä antaa äänensä kuulua ja että hänellä on taipumusta laulajattareksi. Tähän taipumukseen saattaa istuttaa monenmoisia hedelmiä. Kuten tiedätte, olen lyönyt tuhat tukaattia vetoa Fennimoren kanssa siitä, että tyttö on vuoden kuluttua asuva minun luonani.
— Uskomattomalta kuuluu, kun ajattelee, miten surkean lopun saivat
Fennimoren yritykset tämän tytön suhteen.
— Miten? Miten? Kuinka hänen on käynyt? — kyseli kolmas, joka juuri oli seuraan saapunut.
Abellino oli heti valmis tekemään asiasta selkoa.
— Tuo kunnon poika lähetti lemmenlahjoja tytölle, joka antoi ne kaikki tädillensä. Tämä viekas, muka jumalinen noita-akka määräsi Fannyn nimessä lemmenkohtauksen Fennimorelle talon takana olevaan puutarhaan. Tämä tulikin määrätyllä tunnilla aukijätetystä takaovesta paikalle, odotteli levottomana hyvän aikaa karviaispensaiden takana, mutta kun ei ketään kuulunut, huomasi hän vihdoin tulleensa petetyksi. Hän aikoi lähteä tiehensä, mutta kas, ovi, josta oli tullut, olikin nyt lukossa. Tuumii, mitä nyt tehdä? Vaarallista oli kolistelemaan ruveta, sillä pihan puolella olivat Boltay-mestarin kahdeksan nikkarinsälliä työssä. Jos he kuulevat kolinan, antavat he hänelle semmoisen selkäsaunan, ettei hän enää nahkaansa omakseen tunne. Ylt'ympärillä taasen oli korkea kiviaita. Ei ollut muuta neuvoa, kun alistua kohtaloonsa ja mennä maata kukkapenkkien väliin ja odottaa, kunnes puutarhuri aamulla tulee avaamaan oven. Tämäpä vasta kova kokemus Fennimorelle; hän, joka ei saa unta, jos lakana on rypyssä, ja joka maata mennessänsä pesee itsensä ensin monenmoisissa vesissä. Päälle päätteeksi rupesi vielä puoliyön aikana satamaan vettä ja sitä tuli aamuun asti, ikäänkuin saavista kaataen. Koko puutarhassa ei ollut pienintäkään suojusta, ei anssaria, ei edes parsalavaakaan, jonka alle olisi päässyt suojaan. Tätä huvia kesti kello kuuteen asti aamulla. Vasta silloin pääsi Fennimore vihmasaunasta. Hänen yllänsä oli nankinikankaiset housut, samettikauluksinen hännystakki, ja päässä kastorihattu. Ajatelkaas, miltä hän näytti! Jokaiselle tuttavalle, jonka hän kotimatkalla tapasi, selitti hän tulevansa Tonavan virrasta, mistä hän muka oli pelastanut hukkumaisillaan olevan pojan.
— Sen vuoksi hän niin kernaasti meni Fannyn siveydestä vetoa lyömään.