— Vai et tahdo?
— Minä tahdon jäädä äidin ja siskojen luo.
— Äidin ja siskojenko? Ja tulla heidän kaltaisekseen.
Näin sanoen tarttui hän tytön käteen, tempasi toisella kädellä neulomapuut ja löi niillä tytärtänsä, niin että itsekin pelästyi.
Sisaret riensivät väliin. Parhaaseen aikaan menivätkin, sillä Mayer antoi heillekin neulomapuista, niin että nämä menivät pirstoiksi. Viimeiseksi jäi vaimo. Hänelle ei enää puista riittänyt. Nyrkistä antoi niin, että rouva lankesi tainnoksissa nurkkaan.
Kuritus olisi kohtuullisesti käytettynä ehkä auttanut muutamia vuosia aikaisemmin; nyt se vain herätti mieliharmia.
Koko aikana ei herra Mayer virkkanut sanaakaan. Hän vain purki raivoansa, kuten häkistä vapauteen päässyt villipeto.
Sitten otti hän Fannyä kädestä ja vei hänet hyvästiä jättämättä Teresan luokse. Tyttö itki koko matkan.
Selkäänsä saaneet tyttäret toivoivat vihoissaan isän pysyvän poissa ainaiseksi. Tämä heidän toivonsa täyttyikin, sillä herra Mayer ei siltä tieltä koskaan enää palannut. Hän katosi Pressburgista. Minne hän oli joutunut? Sitä ei kukaan tietänyt. Muutamat päättivät hänen hypänneen Tonavaan, toiset arvelivat hänen karanneen. Vuosien vierittyä toivat kaukana matkustaneet tiedon, että samannäköinen mies oli nähty milloin Turkinmaalla, milloin Englannissa.