Rouva Kramm, tällä kertaa juhlatamineissa, istui erään sivualttarin luona ihaillen tytön kaunista ääntä, kun kuuli jonkun aivan vieressään ihastuneena kuiskaavan:
— Oi, niin juhlallista, niin ylevää!
Nyt täytyi kun täytyikin eukon kääntyä ääntä kohden nähdäkseen, kuka näin on sydämestään riemastunut.
Hän huomasi aivan lähellä yksinkertaisesti puetun herrasmiehen, jolla oli suruharso hatussa ja joka paraikaa pyyhki taivaaseen kääntyneistä silmistään kyyneleitä. Mies oli Abellino Kárpáthi.
— Eikö hän laula ihanasti? — kysäsi kunnon rouva.
— Kuten enkeli. — Oi hyvä rouva, joka kerta kun tuon virren kuulen, tulevat kyyneleet silmiini.
Ja tunteellinen nuori mies pyyhki taasen silmiänsä.
Mikä onnettomuus lienee mies parkaa kohdannut?
Hän poistui sanaakaan enää rouva Krammille virkkaamatta.
Rouva Kramm oli koko viikon kuolla uteliaisuudesta, kun ei tietänyt, mikä tuota omituista miestä vaivasi? Tuleekohan hän taas ensi sunnuntaina?