— Tulin tilaamaan teiltä kokonaista huonekalustoa ja tulin tänne itse, kun olen kuullut teidän piirtävän sangen kauniita huonekalujen malleja…
— En minä niitä piirrä, vaan ensimmäinen kisällini joka on Pariisissa opin käynyt.
— Minusta yhdentekevää. Tulin, kuten sanoin, itse valitsemaan malleista, sillä haluaisin erittäin sievän ja samalla yksinkertaisen huonekaluston; tiedättehän, porvarismallia. Selitän, miksi niin tahdon. Aion mennä naimisiin erään porvaristytön kanssa. Älkää ihmetelkö, että otan porvaristytön oikeaksi lailliseksi aviovaimoksi. Miksi teen sen? Siihen on minulla erityiset syyt. Nähkääs, minä olen omituinen mies. Tämä on jotakin erinomaista, jommoista ei meidän piireissä usein tapahdu. Minun isänikin oli omituinen mies, ja kaikki perheen jäsenet ovat omituisia. Aioin jo kerran mennä naimisiin, morsiameni oli rihkamakauppiaan tytär, osasi ihanasti laulaa kirkossa.
Ahaa, vanha juttu!
— Olisin nainut tytön, jatkoi puhelias keikari — niin kimakalla äänellä, että kuului läheisiin huoneisiin; — mutta tyttö parka kuoli. Minä tein silloin sen lupauksen, etten mene naimisiin, ennenkuin löydän porvaristytön, joka on yhtä siveä, yhtä kaunis kuin hänkin ja osaa yhtä ihanasti laulaa "Stabat materia". Kahdeksan vuotta olen maailmaa kierrellyt soveliasta tapaamatta, sillä se, joka osasi laulaa, ei ollut kaunis tai oli kaunis, mutta ei siveellinen, tai oli siveellinen, mutta ei osannut laulaa; sanalla sanoen, ei kelvannut minulle. Ja nyt löysin tästä pikkukaupungista sen, mitä jo kauan olen etsinyt, nimittäin tytön, joka on kaunis, siveä ja laulaa hyvin. Hänet minä nain. Neuvokaa nyt, mimmoiset huonekalut ostan hänelle häälahjaksi?
Joka sana kuului sivuhuoneeseen. Teresa peitti Fannyn päätä, joka oli hänen syliinsä vaipuneena, ikäänkuin peläten tämän yksinkertaisen sadun saattavan nuoren tytön ymmälle. Ovathan nuoret tyttöset niin herkkäuskoisia. Kysyvätpä kukiltakin: rakastaako hän, vai ei? Mitä sitten, kun joku sen suoraan heille sanoo?
Puheen kestäessä tointui Boltay-herra vähitellen. Mitään vastaamatta astui hän piironkinsa luo, otti sieltä jotakin ja alkoi kiireesti kirjoittaa.
Varmaan etsii hän malleja ja kirjoittaa laskua, ajatteli Abellino katsellen ympärillensä. Lieneekö filistealaisella montakin huonetta? Minne kaunis, pikku sokeripalanen lienee kätkettynä? Mahtoiko tyttö kuulla, mitä sanoin?
Mestari sai sill'aikaa kirjoituksensa valmiiksi, viittasi Kárpáthia tulemaan pöydän luo ja luki hänen eteensä kuusi kappaletta sadan floriinin seteleitä, siihen vielä neljä floriinia hopeassa sekä kolmekymmentä kreutzeriä puhtaassa kuparissa.
— Katsokaa tänne: yksi, kaksi, kolme, neljä, viisi, kuusisataa floriinia, siihen vielä neljä floriinia ja kolmekymmentä kreutzeriä, — lausui hän lykäten rahat esiin.