Fanny nousi tuolilta, riensi tädin luo pistäen kasvonsa piiloon hänen helmaansa ja itkeä nyyhkytti.
— Älä pelkää, älä pelkää, rauhoitti Teresa, vaikka hänenkin jäsenensä värisivät. Minä olen täällä.
Mutta nyt aukeni myöskin peräovi, josta Boltay-herra tuli ulos ottamaan vierasta vastaan. Verstaasta oli hänet kutsuttu etuhuoneeseen, missä hän vieläkin oli kuulevinaan, miten höylät ja sahat helvetillisellä, kamalalla äänellä matkivat: Kárpáthi, Kárpáthi…
— Ahaa, hyvää päivää, puhui tulija ystävällisesti alentuen nähdessään mestarin. Oletteko te mestari Boltay? Kunnon mestari! Olette kaikkialla hyvässä maineessa. Töitänne kiitetään; te olette kunnon mies. Nytkin tulette verstaasta; tämä on minun mieleeni, ahkeraa kansaa minä suuresti kunnioitan.
Boltay-herra ei ollut niitä miehiä, jotka kaikkien kiitoksista huolivat. Hän keskeytti pian vieraan ylistelemiset.
— Kenen kanssa on kunnia puhua? Mitä asiaa on herralla?
— Minä olen Abellino Kárpáthi, vastasi vieras.
Boltay-herraa esti takana oleva kaappi selälleen menemästä.
Tätä hän ei ollut odottanut.
Korkea herra ei suvainnut havaita käsityöläisen ilmettä. Hän ehkä arveli, ettei käsityöläisen kasvoissa saa mitään näkyäkään, ja jatkoi seuraavasti: