Siis on hänen nimensä Abellino Kárpáthi!
Te luulette, etteivät nuo kahdeltatoista päivällistä syöjät osaa vihata.
Santeri riensi tietoinensa kotia.
Sinä päivänä olivat kaikki talossa niin vihaisen näköisiä, että oudot heitä oikein pelästyivät.
Seuraava päivä oli taas työpäivä. Kukin ryhtyi askareihinsa. Boltay-herra teki työtä kilpaa sällien kanssa. Mutta turhaan hän meni siihen hälinään, sillä kaikki työkalut olivat hänestä matkivinaan yhtä nimeä. Hän ei ollut koskaan tullut ajatelleeksi, että höylät ja sahat työtä tehtäessä puhuivat jotakin. Nyt kuuli hän kaikkien huutavan Kárpáthin nimeä. Erittäinkin matki yksi iso saha, jolla lankkuja halkaistiin, joka vedolla sangen selvästi: "Kárpáthi, Kárpáthi", niin että Boltay-herra vihdoin huudahti sälleilleen: "älkää vetäkö noin kauheasti tuota sahaa!" Sällit ihmettelivät. Mestari kai tahtoisi, että sahan pitäisi soida viulun lailla?
Teresa ja Fanny istuivat sillä välin kadunpuoleisen ikkunan ääressä tehden käsitöitään, sanaa keskenänsä vaihtamatta.
Äkkiä tulivat komeat vaunut kadulle ja seisahtuivat Boltayn talon edustalle.
Nuorten tyttöjen uteliaisuudella katsahti Fanny ulos ikkunasta, juuri kun vaunuissa istuja astui ulos. Pelästyneenä veti tyttö päänsä takaisin, hänen kasvonsa kalpenivat, kädet vaipuivat syliin.
Teresa huomasi tämän. Tyttö oli nähnyt hänet! Hän on täällä! Tämä oli hänen ensimmäinen ajatuksensa. Hän vapisi. Jos tuo mies astuu sisään, jos hän tohtii tulla hänen näkyviinsä, niin hän ei tiedä mitä tehdä. Viha, häpeä, epätoivo valtasi hänen mielensä. Teresa peräti unohti talossa olevan miehen, joka ei piloja kärsi, ja luuli yksin saavansa vihollista vastaan taistella.
Tulijan askeleet kuuluivat rappusilta, ulkona kysyttiin jotakin kopealla äänellä, ja vieras astui eteiseen. Tuleeko hän tähän kamariin?