Isännän nimipäivänä ei kuitenkaan tarvinnut selkäsaunaa pelätä, sillä silloin oli armollinen herra tavattoman armollinen kaikille, kolmena päivänä voi kuka tahansa iloita hänen hyvyydestänsä, mutta neljäntenä sai kukin korjata luunsa, sillä silloin alkoi käsirysy vierasten kesken.
Kun nimipäivä lähestyi, tuli Juhana-herra tavattoman jumaliseksi. Narrit ja maalaistytöt karkoitettiin kartanosta. Kunnianarvoisa pastori kävi herran luona. Koirat ja karhut vietiin pois pihasta, jotteivät ne tekisi köyhille kerjäläisille pahaa. Nabob meni väkinensä kirkkoon nauttiakseen Herran Ehtoollista, ja sieltä palattuansa alkoi hän heti täyttää lupaustaan sopia kaikkien vihamiestensä kanssa, kuten hän oli luvannut Herran alttarin edessä.
— Käskekää taloudenhoitaja tänne.
Tämä kunnon mies ei tosin ollut hänen pahimpia vihollisiansa, mutta hänen hallussaan olivat tilikirjat kaikilta pehtoreilta, arentimiehiltä ja kapakanpitäjiltä, jotka ottivat kukin osansa Juhana-herran äärettömästä omaisuudesta. Nabob tiesi sangen hyvin, että tarkastaessaan ja jättäessään sillensä nämä tilit hänellä on paras tilaisuus sopia useimpien vihollistensa kanssa. Hän käskee tuoda ne juuri syntymäpäivänsä aattona, sentähden että hän pahalla tuulella ollen luodessaan silmäyksen näihin papereihin saattaisi ajaa palveluksesta puolet väkeänsä, mikä kumminkin olisi suuri vahinko, kun niillä raukoilla on lapsiakin, eivätkä uudet tulijat kuitenkaan olisi parempia.
Mainittu taloudenhoitaja, kunnon Pietari Varga, oli samanikäinen kuin Juhana-herrakin. Hänen isänsä oli sikopaimen Juhana-herran isän luona, ja Pietari kasvatettiin yhdessä nuoren herran kanssa sen vuoksi, että tällä olisi joku, jota voisi lyödä ja pieksää. Tiedon siemenet, joita opettajat koettivat istuttaa nuoreen herraan, eivät ottaneet juurtuakseen, mutta osa niistä joutui pikku Pekalle ja löysi hänessä hyvän maanlaadun. Vanhaa Kárpáthia huvitti suuresti, kun Pekka osasi läksynsä, mutta ei hänen poikansa. Hän lähetti Pekan jatkamaan opintojaan Debreczenin kollegioon. Sieltä palasi hän kaiken maailman tiedot päässä, ja Kárpáthi herra määräsi hänet taloutensa hoitajaksi, missä virassa hän pysyikin uskollisesti aina mainitsemaamme päivään saakka. Kun tähän lisäämme, että hän vielä nytkin on yhtä köyhä kuin virkaan astuessaankin, eläen vain pienestä palkasta, niin on hänen rehellisyytensä taattu.
Unkarilainen Nabob kammoi palkanmaksamisia; mieluummin hän antoi lahjaksi tai salli varastaa, kun ei vain tultu palkankoroitusta pyytämään, sillä sitä hän inhosi.
Kun sitten vielä on niin hupsu mies, kuin herra Pietari Varga, joka ei osaa varastaa eikä mielellänsä ota lahjojakaan, niin saa kyllä jäädä keskelle kaikkia aarteita nälkää näkemään. Toinen hänen sijassaan olisi jo aikoja sitten paisunut miljoonamieheksi. Alhaisemmatkin miehet, pehtorit ja voudit kulkevat vaunuilla, syövät hopealusikalla ja kasvattavat tyttärensä Wienissä. Mutta hänellä tuskin on varoja ostaa hopeiset kannukset rasvanahkasaappaisiinsa. Hänen parhaat ajoneuvonsa ovat vanhanaikaiset rattaat, kaksi maalaiskonia edessä. Samoista rattaista näemme hänet nytkin astuvan alas portin edustalla, sillä hän ei tohdi ajaa pihaan, hänen omituisten kärryjensä pyörät muka vain särkisivät pihan kaunista kivitystä.
Rattaat ovat täynnä suuria paperikääröjä, joita herra Pietari latoo paikalle saapuneen heitukan syliin. Sitten astua sipsuttaa hän juhlallisin askelin Juhana-herran puheille, joka odottaa häntä perhearkistossa. Siellä on suuren suuria, valkoisiksi maalattuja ja kullalla koristettuja kaappeja, täynnä asia- ja tilikirjoja, joita ei kukaan ole vuosikausiin häirinnyt, paitsi muutamat maanpakolaiset hiiret, joita jokin kirottu perhejuttu pakottaa tänne huonolle muonalle, vaikka ruokakammiot ovat aivan lähellä.
Ennenkuin arvoisa taloudenhoitaja saapui arkistoon, täytyi hänen mennä monen huoneen läpi. Kunkin eteen, oli ovi auki tai kiinni seisahtui hän koputtamaan, niin että perässä tulevan vanhan Paavo-heitukan, joka kantoi papereita, täytyi väkisin työntää hänet sisään ja kieltää häntä koputtelemasta, kun ei kumminkaan sisällä ole ketään, joka vastaisi. Viimein saapui hän arkistoon. Nähdessään hänet ojensi Juhana-herra nojatuolista hänelle kätensä. Mutta kun herra Pietarin olisi pitänyt suoraan mennä antamaan isännälle kättä, niin kiersi hän sen sijaan ensin suuren tammipöydän ympäri, jottei hän epäkohteliaasti lähestyisi armollista herraa vasemmalta puolelta. Sitten seisahtui hän kolmen askeleen päähän ja kumarsi sangen nöyrästi.
— Noh! Astukaa lähemmäksi; — ärjäsi talon tapoihin tottunut heitukka — ettekö näe, että armollinen herra oikaisee oikean jalkansa.