— Mitä? Antaisinko minä kaivokseni galitsialaiselle, vieraalle? En, vaikka hän lupaisi arenniksi tähdet taivaalta! Pysytään entisellään! Entä tuo toinen tukku?
— Tämä on Talpadin metsänvartijan kertomus.
— Kunnia metsälle! Jo kaksitoista vuotta olen nähnyt kertomuksia Talpadin metsästä. Hiljakkoin olin muutamien muitten kanssa metsästämässä, niin tuli sade. Ei hätää, arvelin; Talpadin metsä on lähellä, ajetaan sinne ja odotetaan, kunnes kuuro menee ohitse. Sinne saavuttuamme emme löytäneet hituistakaan koko metsästä. Kysyn vihdoin likomärältä peltovahdilta, missä on Talpadin metsä? Tuolla noin! — vastaa hän osoittaen erästä kumpua, missä kasvoi noin viisikymmentä vaivaista koivua, aivan kuin olisi luutia maahan istutettu. Tämäkö Talpadin metsä! Sanokaa tuolle miehelle, että hänen pitää istuttaa sinne vielä muutamia luudanvarsia, jos hän tahtoo metsävahdin nimeä kantaa!
— Tämä taas on Tarcsan myllärin tili. Hän maksaa aina liisissä.
— Jättäkää ukko rauhaan; hänellä on kaunis vaimo.
— Kaunis, mutta paha.
Tähän siveelliseen muistutukseen näki Juhana-herra hyväksi vastata filosofisesti.
— Hyvä ystävä, pahat vaimot ovat tarpeellisia tässä maailmassa. Kun on irstaita miehiä, niin täytyy olla irstaita naisiakin, sillä jos ei niin olisi, niin edelliset hätyyttäisivät kunniallisia vaimoja. Jättäkää se seikka minun haltuuni!
— Jättäkää vain Tarcsan myllärin vaimo armollisen herran haltuun, toisti takana seisova Paavo.
— Joko taas puhut?