— Sinäkin olet siis täällä, virkkoi vanhus pyyhkien kyyneleitä silmistään.
— Tänne oli tulossa vielä eräs toinenkin, jota et suinkaan odottanut.
— Kuka? — kysäsi Juhana-herra kasvot ilosta loistaen.
— Arvaapas!
— Béla! — vastasi äkisti vanhus.
— Oikeinpa, hitto vie, arvasit, lausui Antti Kutyfalvi oudoksuen
Nabobin riemua. Hän luuli tällä tiedolla suututtavansa vanhusta.
— Missä hän on? Minne jäi hän? Miksi jätit hänet? — kyseli
Juhana-herra iloisesti yhä enemmän hämmästyneeltä Antilta.
— Hän jäi minun luokseni. Hän läksi Pressburgista tervehtimään sinua nimipäivänäsi, mutta sairastui tiellä ja hänen täytyi jäädä minun luokseni. Mutta hän toi mukanansa nimipäivälahjan, jonka hän lähettää tänne illalla. Olisin minäkin sen tuonut, mutta tulin ratsain, ja se on hevosen kuorma.
Juhana-herra vapisi ilosta. Hän oli jo niin paljon miettinyt veljenpoikansa tuloa, että piti sitä aivan varmana asiana.
— Joutuun, Paavo, joutuun! Vaunut häntä noutamaan! Neljä hevosta rientäköön edellä, jotta olisi varaa vaihtaa puolitiestä. Mene! Taikka älä menekään, vaan lähetä toinen, lähetä viskaali sanomaan Bélalle terveiseni; hänen pitää tulla kaikin mokomin. Mene! Juokse!