Kuukauden kuluttua tapaamme Juhana Kárpáthin taas Pressburgissa. Hänen vartalonsa on hoikentunut siihen määrään, ettei hän enää saata pitää entisiä vaatteitansa, ne kun ovat liian avarat. Kasvoista on kadonnut tuo omituinen puna, silmien alta paha pullistus. Ihmisten kanssa puhuu hän vakaasti, keskustelee yleisistä asioista, kansallisista pyrinnöistä, etsii rehellistä palvelusväkeä, karttaa hurjaa seuraa, pitää valtiopäivillä järkeviä puheita. Ei kukaan tietänyt, mikä hänet noin oli muuttanut.
Mikko Kiss on hänen paras ystävänsä, jonka kanssa hän esiintyy kaikissa julkisissa tilaisuuksissa. Usein tapaavat he Abellinon, ja silloin katsahtavat Nabob ja helluntaikuningas toisiinsa, hymyilevät, kuiskailevat. Heillä lienee joku juoni tekeillä Abellinoa vastaan, joku hauska, mainio valtti ruumisarkun maksuksi. Nuoret huvittelijat tosin vielä nauravat hänelle, mutta vanhemmat miehet eivät pidä Abellinon tekoa niinkään soveliaana. Pian saavat kaikki nauraa Abellinolle; sekä nuoret että vanhat pilkaten tulevat osoittamaan häntä sormellaan, sillä hänelle valmistuu itse sepittämässänsä huvinäytelmässä osa, joka sangen suuressa määrässä on omiansa herättämään yleisön naurua.
Oltuansa kaksi viikkoa poissa, alkoi Abellino taas kahta innokkaammin toteuttaa entistä tuumaansa, nimittäin kauniin porvaristytön takaa ajamista.
Turhiksi käyneet kokeet häntä vain yllyttivät, kun päämaaliin pääseminen näytti vaikealta, oli voitto sitä arvokkaampi. Vihdoin tuli hän milt'ei hulluksi rakkaudesta tyttöön. Ei yksin lupaus eikä ylpeys eikä halu saada hänet vietellyksi, vaan hurja intohimo valtasi hänet ja johti hänen toimiansa. Vaikka hän joutuisi perikatoon, vaikka hän omaisuutensa, tulevaisuutensa menettäisi, täytyi hänen saada tyttö omakseen. Tehdäkseenkö hänet onnelliseksi? Ei, niin ei ole tapana, vaan juopuakseen hänen lemmestään ja sitten nähdäkseen hänen kuihtuvan, sekä voidaksensa sanoa: minä kuihdutin!
Vaikka sielun autuus olisi mennyt, niin hän ei olisi tästä tuumasta luopunut.
* * * * *
Mestari Boltay seisoi talonsa portilla, kädessä selän takana keppi, ikäänkuin väijyen koiraa, antaaksensa sille selkään.
Miesparan päätä kivisti usein siitä asti, kun oli Fannyn asiaa ruvennut ajamaan. Hitto vieköön! Hän oli kuin olikin saanut hauskan viran! Filistealainen, poroporvari kaitsemassa tyttöä? Saattaako lystikkäämpää ajatellakaan? Aina luulee hän jonkun koettavan häntä pettää, ja kumminkin petetään häntä silloin, kun hän vähimmän luulee. Ei ole rauhaa yöllä eikä päivällä, herää pienimmästäkin kopinasta. Kun ikkunavarjostimet yöllä liikahtavat, luulee hän jo rakastajan kähmivän sieltä huoneeseen. Mutta sill'aikaa astuukin tämä mukavasti sisään ovesta, joka on hänen rahoillansa avattu. Hän tutkii kaikkia kukkakimppuja, olisiko niissä jotakin epäilyksen alaista, ja kantaa samalla kertaa oman takkinsa taskussa taloon rakkaudenkirjeitä. Palkolliset ovat hänestä kaikki kavaltajia, kaikki ovat häntä vastaan salaliitossa. Aina katsoo hän, mutta ei näe koskaan. Tällaiset henkilöthän ovat muotikirjallisuuden hupaisimpia pilan esineitä. Lukekaa Boccaccion "Decameron", Lafontainen novelleja, Paul de Cock'in romaaneja, niin tapaatte lukemattomia moisia henkilöitä, petettyjä aviomiehiä, narrattuja isiä ja kasvattajia, jotka vartioivat ovea, kun vartioitava huvittelee lemmittynsä kanssa kamarissa; jotka ajavat varjoa takaa, kun onnellinen hekumoitsija onnistuu kaksinkertaisesti kujeissaan pettäessänsä ja pilkatessansa heitä. Nähdessämme, millä mieltymyksellä moisia huvittavia kertomuksia luetaan, ymmärrämme myöskin, miksi tekijä on valinnut paljoa kiitollisemman aiheen ruvetessaan kevytmielisyyden ja suloisten syntien edusmieheksi kuin vakavaksi siveydensaarnaajaksi, joka koettaa parantaa seuraelämän mätähaavoja.
Boltay mestarilla oli pieni maatila vuoriseudussa. Ensi pelästyksissään vei hän Fannyn tätinensä sinne kätköön.
Mitähän sekin hyödytti?