— Saanko luvan kysyä, mitä kansaa herra on?
— Minä en asu täällä. Bon Dieu! (Hyvä Jumala!) Mikä kauhea kohtalo asua täällä, missä loka on pohjaton eikä näe muuta kuin haikaroita.
Nähköön vielä vähemmänkin, ajatteli herra Bús ja kääntyi kamariin päin.
— No, no, älkää menkö kynttilöinenne, signore contadino,[6] huusi vieras.
— Suokaa anteeksi, nimeni on Pietari, aatelissukua Bús, tähän nimeen tyydyn.
— Ah, ah, ah, monsignore Bouche, olette siis aatelismies ja kapakoitsija; ei haittaa: Juhana Stuart oli ruhtinaallista sukua ja viimein rupesi hänkin kapakoitsijaksi. Mutta jos täytyy jäädä tänne, onko teillä hyvää viiniä ja kauniita tyttösiä, he?
— Viinini on huonoa. Ei se ole herroja varten. Piikani ruma kuin syysyö.
— Ruma! Ah, c'est piquant! (Sepä hauskaa!) Ei pidä surra; sitä parempi! Gentlemannille se on yhdentekevää; eilen sorea vallasnainen, tänään tuhkimus; toinen ihana kuin jumalatar, toinen ruma kuin Macbethin noidat, milloin parfyymiä, milloin kynsilaukan hajua, c'est la mème chose, se on yhdentekevää; näin on elämä kirjavampi.
Herra Pietari Bús ei ollenkaan pitänyt tästä puheesta.
— Parempi olisi varmaan, jos herra saisi selville, missä aikoo yön maata; sillä sitä haluaisin itsekin tietää.