Ensin hän siis kosii Santerin puolesta. Kenties Fanny kuitenkin häntä lempii? Mutta jos hän kieltäytyy, niin mitä hän vastannee tuohon toiseen tarjoukseen? Voiko hän rakastua seitsemänkymmenen vuoden vanhaan ukkoon ja hylätä kylmäkiskoisesti nuoren, pulskan miehen.
Tuuma oli hyvin ajateltu.
Vielä samana päivänä ajoi Boltay maatilallensa, joka sijaitsi ihanassa laaksossa Karpaatien vuoristossa.
Maaelämän ilot ja huolet virkistivät Fannyn mieltä. Metsä, pellot, yksinkertaisten talonpoikain puheet, säännölliset, mutta kuitenkin vaihtelevat toimet johtivat hänen mieltänsä puhtaampiin ajatuksiin. Kopeus, prameus, muotikiihko, nämä sivistyksen äpärät kuihtuvat, katoavat luonnon helmassa.
Fanny juoksi Boltayta vastaan, auttoi häntä alas rattailta ja näytteli iloisena, lapsen lailla naurusuin, hänelle talouttansa, puutarhaa, yrttimaita. Punaposkinen neito kertoi miten viljaa oli riihessä puitu, kuinka paljon taimet olivat puutarhassa kasvaneet, kuinka monta mehiläisparvea oli saatu, miten kauniita pellavia oli kasvanut, miten hän niitä kehrää talvella palttinaksi, pöytäliinoiksi!
Boltay nipisti neitoa poskesta, joka oli niin kova, että siitä tuskin kiinni sai. Tyttö näkyy nyt vähemmän haaveilevan.
— Sinustahan on tullut aimo emäntä. Osaatpa tehdä kaikkia. Sinut saattaisi jo antaa miehelään.
— Miehelään kai, ilveili Fanny, leikkisästi kiertäen kätensä Boltay-mestarin kaulaan ja punaisilla huulillansa suudellen hänen karkeata poskeansa. Naikaa minut, Boltay setä, teille tulen heti.
— Älähän nyt, sinä pöhkö, puhui mestari nauruansa pidätellen. Minä olen jo vanhempi kuin oma isäni. Valitaan sinulle joku sopiva ylkäpoika.
— Parasta onkin, setä, mitä pikemmin sitä parempi. Mutta menkää nyt tervehtimään Teresa tätiä, niin minä juoksen laittamaan illallista.