Veitikkamaisesti niiaten suuteli tyttö mestarin kättä ja katosi laulellen ja tanssien kyökkiin, aivan kuin vallaton lapsi.
Mestari meni Teresan luo. Fanny ei tullut sisään, ennenkuin pöytää ruvettiin kattamaan. Vasta silloin pujahti hän katsomaan, oliko kaikki pöydällä reilassa. Boltay-mestarilla oli siis hyvää aikaa kertoa Teresalle koko tuo tärkeä asia.
Ylimyksen tarjous teki myöskin Teresan alakuloiseksi. Se oli paljoa loistavampi, paljoa suurempi onni kuin rauhallinen, hiljainen perhe-elämä. Näin suureen loistoon ja mahtavuuteen saattaa upottaa häpeänkin, etenkin kun siihen vielä tulee lisäksi oikeutettu kunnioituskin.
Teresankin mielestä ei Santerin rakkaudella ollut suurta toivoa. Täti oli useat kerrat tutkinut tytön sydäntä, mutta vain sattumalta maininnut Santerin nimeä, mutta tyttö oli pysynyt tyynenä, kehunut häntä, sanonut kunnioittavansa häntä, mutta tämä ei ole rakkautta.
Maukasta illallista syötäessä laski Boltay-mestari puolittain pilaa Fannyn kanssa, tehden viittauksia miehelään menosta, joihin puheisiin tyttö samaten vastasi. Sitten kun illallinen oli syöty, korjasivat palkolliset pöydän ja he jäivät kolmen huoneeseen.
Boltay-mestari muuttui vakavaksi ja juhlalliseksi. Hän tarttui tytön käteen ja veti hänet luoksensa.
— Sinulla on kosijoita, virkkoi hän suoraan, jottei kiertelemällä antaisi tytölle aihetta aavistaa mitään.
Tyttö huoahti vastaamatta.
— Kosija on nuori, oiva mies, rehellinen ja hyväsydäminen, varakas ja ahkera käsityöläinen ja sitä paitsi pulska, miehekäs varreltaan sekä on jo kauan uskollisesti, kaikesta sydämestänsä sinua rakastanut.
— Tiedän, se on Santeri, vastasi tyttö.