Mestari vaikeni. Eihän mitään merkillistä ollut, että Fanny asian arvasi.
Molemmat odottivat hänen vastaustansa.
— Santeri parka, huokasi tyttö.
— Miksi häntä surkuttelet?
— Siksi, että hän minua rakastaa. Miks'ei hän ole valinnut parempaa, uskollisempaa naista, joka voisi hänet tehdä onnelliseksi.
— Etkö sinä tahtoisi mennä hänelle? kysyi vanhus surullisesti.
— Kyllä, jos se teitä ilahuttaa, — niin menen.
— Minuako ilahuttaa? Älä minusta välitä, vaan itsestäsi; mies on kunnon poika, et etsimälläkään parempaa löydä, ei mikään tomppeli, kuten tavallisesti muut työmiehet. Hän on käynyt ulkomaillakin ja osaa astua kenen eteen tahansa … ja hän rakastaa sinua kaikesta sydämestänsä.
— Tiedän. Tunnen hänet. Olen häntä aina kunnioittanut. Menen hänelle, olen uskollinen kuolemaan asti, mutta onnettomiksi tulemme, sekä minä että hän.
Boltay huokasi. Tuokion kuluttua virkkoi hän tuskin kuuluvasti: