— Älä siis mene hänelle.
Molempien vanhusten silmissä kiilsi kyynel, molemmat pitivät he paljon näistä kahdesta nuoresta, aivan kuin omista lapsistansa, ja olisivat mielellään suoneet heidän tulevan onnellisiksi. Toisin oli kohtalo määrännyt.
Fannyn tuli surku itkeviä holhoojiansa. Hän lankesi Boltayn jalkoihin ja laski kasvonsa hänen karkeisiin käsiinsä.
— Olenko kiittämätön, kun en voi rakastaa häntä, jota te rakastatte? Mutta vielä kiittämättömämpi olisin, jos valehtelisin rakastavani ja tekisin hänet onnettomaksi.
Molemmat olivat vaiti.
Kun nuori tyttönen osaa tehdä noin selviä johtopäätöksiä sydämensä tunteista, niin on hänen täytynyt jo niitä paljon miettiä, eikä mikään ole hänelle enää odottamatonta.
Boltay pyyhki hikistä otsaansa ja lausui tyyneyttä teeskennellen:
— Nouse ylös tyttöseni. Sydäntä ei saa pakottaa, — eikä ole lupakaan.
Ilman rakkauttasi hän ei sinusta huolisikaan. Puhukaamme toista.
Sinulla on toinenkin kosija.
— Älkää hänestä puhukokaan, keskeytti tyttö langeten hänen kaulaansa. Jos voisin rakastaa, niin rakastaisin häntä, josta tekin pidätte, ja jota minulla olisi niin suuri syy rakastaa. Ei, ei ketään, isä kulta. — Älkää antako minun koskaan jättää teitä. Minä tahtoisin olla täällä aina, olla kiitollinen hyvyydestänne, pyhittää elämäni, kaikki ajatukseni teidän ja tädin iloksi. En tahdo erota teistä, älkää ajako minua pois luotanne. — Ei ole tuleva ketään kosijaa, jonka tähden teidät jättäisin.
— Mutta, mutta kumminkin, tyttöseni. Velvollisuuteni on ilmoittaa sinulle onnesi; sillä tytön kosijoita näet sanotaan "onneksi". Sinua pyytää vaimoksensa rikas valtaherra, jota kutsutaan armolliseksi, jolla on suunnattomat maatilat ja jonka tulot tekevät puolitoista miljoonaa.