Sillä välin tapahtui omituinen kohtaus.
Eräänä päivänä, kun Boltay mestari par'aikaa oli verstaassansa, pujahti sisään likainen, milt'ei repaleinen naishenkilö, jota Boltay ei heti tuntenut. Mutta ei ollut tarviskaan tuntea, sillä kurja olento kiiruhti kertomaan ken hän on, sekä koetti estää Boltayta saamasta sananvuoroa, ennenkuin oli saanut puhutuksi suunsa puhtaaksi.
— Minä olen onneton Mayerin leski, Fannyn äiti, nyyhkytti nainen surusilmin, langeten mestarin jalkoihin, suudellen ensin hänen käsiänsä, sitten polvia, viimein saappaita ja vuodattaen viljalti kyyneliä. Boltay, joka ei ollut tuollaisiin murhenäytelmiin tottunut, seisoi kuin maahan naulattuna osaamatta käskeä rouvan nousta ylös ja kysyä, mikä häntä vaivaa.
— Oi hyvä herra; oi rakas herra! Te kunniallinen, rehellinen ja jalomielinen Boltay-herra, sallikaa minun suudella jalkojanne; vielä tulevaisessa elämässäkin olen edestänne rukoileva. Te olette kaikkien hurskasten suojelusenkeli, viattomaan varjelija; Jumala teitä siunatkoon ja palkitkoon kaikella maan ja taivaan hyvyydellä! Oletteko koskaan kuullut, nähnyt kohtaloa, mikä minua on kohdannut? Ette. Sydämeni on särkyä sitä kertoessani, mutta kerron sentään. Maailman pitää saada tietää, ja ennen kaikkia Boltay-herran, kuinka onneton äiti minä olen. Oi, voi, Boltay-herra, te ette voi aavistaakaan äidin kauheita tuskia, kun hänellä on pahoja tyttäriä, ja minulla on pahoja, sangen pahoja. Mutta se on oma syyni; miksi annoin heidän kasvaa mielensä mukaan. Lyödä, piestä, ajaa työhön olisi heitä pitänyt, niin ehkä olisivat kunnioittaneet äitiänsä eivätkä koonneet häpeätä harmaille hapsilleni. Oi, kun piti moisia päiviä näkemän! Hyvä Jumala! Miksi olet minut hylännyt. Miesvainajani pääsi ajoissa tästä häpeästä. Hän ei jaksanut sitä kantaa, vaan hyppäsi Tonavaan. Viisainta olisi ollut minunkin tehdä samoin, mutta äidin sydän ei voi niin jättää lapsiansa, vaikka he ovatkin pahoja, vaan rakastaa heitä, toivoo parannusta. Voi jospa olisin tullut edes sokeaksi tai kuuroksi. Kokonaista neljä vuotta olen tätä häpeätä kärsinyt; Jumalan ihme on, että vielä on hiuskarvaa päässäni surun takia. Mutta liika on kuitenkin liikaa. Jos rupeaisin kertomaan kaikkia niitä kauheita asioita, joita jok'ikinen päivä kodissani tapahtuu, niin nousisivat Boltay-herran hiukset pystöön kauhusta. Eilen minäkin jo paljoksuin kärsimyksiäni ja aukaisin sydämeni. "Näinkö sitä yhä vain eletään? Te ette huoli, mikä on sopivaa, mikä sopimatonta, ette koskaan elä kunniallisesti, enkä minä tohdi häpeän tähden kadulla kasvojani näyttää!" Näistä sanoista, hyvä herra, heti kaikki julmurit minun kimppuuni: mitä sanomista äidillä on täällä? Mitä meidän toimemme teille kuuluvat? Emmekö me elätä teitä herraslailla? Tuon puvunkin, joka nyt on yllänne, olen minä ostanut. Tuon päähineen olette minulta saanut. Koko talossa ei ole rahtuakaan teidän omaanne; me olemme kaikki ostaneet! Minä kauhistuin, hyvä herra. Niinkö te elätte oman äitinne kanssa? Tämäkö on palkinto monivuotisista vaivoistani? (Kertoja alkoi kesken puhettansa itkeä nyyhkyttää, mutta jatkoi kuitenkin.)
— Olenko minä ansainnut tuollaista kohtelua monesta monituisesta unettomasta yöstä, jonka olen teidän sairasvuoteittenne ääressä viettänyt. Omasta suustani otin leivän teitä ravitakseni, itse elin orjan lailla, kuljin rääsyissä ja repaleissa, että te saisitte olla koreina, en raskinut pitää piikaa, vaan itse tein kaikki työt, että te voisitte elää neideiksi! Ja vielä pitää tuollaisia kuuleman teiltä, te kelvottomat! Mutta nyt, kun heidän olisi pitänyt pyytää anteeksi, vastaa vanhin tytär sangen pisteliäästi: jollei mieleni tee elää heidän kanssansa ja kustannuksellansa, niin onhan Pressburg suuri ja avara; saan ottaa kapitaalini ja hankkia itselleni oman asunnon, saan viedä huonekaluni, vaatteeni ja elää ilman heitä niin kunniallisesti kun itse parhaiten tahdon. Vartokaa, heittiöt tytöt, sanoin, älkää luulko saavanne äitiänne pilana pitää. Riisuin yltäni vaatteet, jotka he olivat hankkineet, ja hain esille puvun, jota pidin miesvainajani eläessä, silloinkuin häärin keittiössä. Sen otin ylleni ja syöksin ulos kadulle. En itsekään tiennyt, mitä tehdä. Hypätä Tonavaan oli ensimmäinen ajatukseni. Mutta saavuttuani rantaan, kuiskasi joku hyvä enkeli korvaani: onhan sinulla vielä yksi tytär, jonka kunnialliset ihmiset ovat kasvattaneet; mene hänen luoksensa! Nuo kunnialliset ihmiset eivät tule ajamaan sinua luotansa, vaan jossakin nurkassa saat sijaa elääksesi rauhassa, kunnes Jumala näkee hyväksi korjata sinut täältä ja palkita sinua vaivoistasi. Heti tulin tänne. Tässä olen, kuten näette. Olen köyhä kuin taivaan lintu, enkä tänäpäivänä vielä ole ruuan palaa syönyt. Jos te nyt ajatte minut pois, eikä tyttäreni tahdo minua nähdä, niin täytyy minun kuolla nälkään, sillä ennen kuolen nälkään kuin otan leivän murentakaan noilta hävyttömiltä lapsilta. Kerjätä en voi. Ennen pitkää on minulla sama tie edessä kuin miesvainajallanikin, jonka pahat lapset saattoivat hautaan, Tonavaan.
Boltay-mestari käsitti tästä laveasta puheesta selvimmin sen, ettei rouva parka vielä tänään ollut ruokaa saanut, jonka tähden mestari, kuten kristityn velvollisuus vaatii, otti kaapista palan piirakkaa ja kaasi viiniä pikariin käskien häntä syömään, sillä ennen kaikkea oli vaimo pelastettava nälkään nääntymästä.
— Tuhansia kiitoksia, hyvä herra, minun ei ole ollenkaan nälkä, kovin olen suruissani. Enkä minä paljoa syökään, minun syömiseni on pientä kuin linnun. Parempi olisi kaiken maailman hyvyyksiä, kun saisin kuulla Fannyltäni muutaman ystävällisen sanan. Ehk'ei se käy laatuun? Hän ehkä punastuu häpeästä minut nähdessänsä. Kenties hän ei enää minua tuntisikaan? Kun olen näin viheliäisessä tilassa … repaleisena … vanhentuneena … jospa edes saisin kerran nähdä hänet; — en tahdo häntä puhutella, vaan nähdä jostakin ikkunan takaa sekä kuulla hänen puhelevan toisten kanssa. Muuta en toivokaan.
Boltay-mestari heltyi näistä sanoista. Muisti jossakin saksalaisessa murhenäytelmässä nähneensä samanlaisen kohtauksen.
— No, no, rouvaseni! Älkää noin surulle valtaa antako, lohdutti hän itkevää äitiä; teidän toivomuksenne on epäilemättä käyvä toteen. Saatte nähdä tyttärenne, puhutella häntä sekä asuakin hänen kanssansa. Sitten ei teillä ole mitään hätää.
— Oi hyvä herra, te puhutte kuin taivaan enkeli. Mutta oi, tyttäreni, oma tyttöseni ei voi minua enää rakastaa! Hän on minua inhoava.