Fanny ei vastannut sanaakaan. Rouva Mayer keskeytti hyökkäyksensä, haukotteli ja alkoi puhua toisista asioista.
— Sinä olet todellakin onnellinen tässä talossa. Näen, että kaikki sinua rakastavat, vaikka he tosin ovat hieman ankaria, mutta kunnon ihmisiä, kunnon ihmisiä kuitenkin. Olipa sinulle suuri onni, kun jouduit tänne. Saat kaikki, mitä vain tahdot ja tarvitset. Voit olla rauhassa, niinkauan kuin Boltay elää. Jumala hänelle pitkän iän suokoon! Mutta kovin pelkään, että hän kuolee äkkiä, sillä hänellä on liian paksu veri. Hänen isänsäkin kuoli halvaukseen sekä molemmat veljensä juuri hänen iässänsä. Vaikka tiedänhän, ettei hän sinua jättäisi köyhyyteen, vaan pitäisi sinusta huolta, ellei hänellä olisi veljenpoikaa, joka on asianajaja, ja jonka hän aikoo tehdä ainoaksi perilliseksensä. Aivan luonnollista! Suku tulee sukuun, ja kukin katsoo omaistensa parasta.
Tämä oli toinen hyökkäys. Antaa tytön hämmästyä ajatellessaan, mitä hänestä tulee, kun Boltay kuolee. Tämän eläessä ehtii kallis nuoruus mennä hukkaan, ja sitten on myöhäistä huokailla. Parempi nuoruus aikanansa — myydä!
Sitä kauheampi Fannyn tila, kun hän ymmärsi äidin puheen, tiesi, mitä hän tarkoitti ja mihin johtopäätökseen hän tahtoi tulla. Pimeässäkin oli hän näkevinään äidin kavalat kasvot ja viekkaan ilmeen. Hän ummisti silmänsä, tukki korvansa, jottei kuulisi eikä näkisi. Mutta kumminkin hän kuuli.
— Hjaa — ah! — huokaili rouva Mayer, ikäänkuin antaaksensa tietää, että hän aikoo jatkaa puhettansa.
— Joko nukut, Fanny?
— En, vastasi tytär. Hän ei voinut olla niin viekas, että olisi ollut vastaamatta. Rouva Mayer olisi siinä tapauksessa luullut hänen nukkuneen ja herennyt puhumasta.
— Oletko minulle suuttunut, kun juttelen? Sano, etkö pidä minusta?
Fanny karaisi mieltänsä ja vastasi tuskin kuuluvasti:
— Puhukaa vain!