Tämän hurskaan neuvon lausuttuansa levähti rouva Mayer. Fannyllä oli aikaa täten täydentää äidin neuvoa:
"Mutta jos hän ei lupaa naida, vaan antaa rahoja, niin tekee hän järkevästi; ota hänet! Vain ylioppilasten ja neljännes-aatelispoikain tapana on vietellä tyttöjä naimalupauksilla ja lemmenvaloilla. Karta heitä! Todellinen kavaljeeri kysyy heti: 'paljonko maksaa?' Kuule häntä!"
Hyi! Hyi! Häpeätä, riettautta!… Tämmöistä on elämä…
Lieneekö se sentään aivan semmoista? Vait. Kuuntele, tyttö, mitä äitisi vielä puhuu! Älkää tukkiko korvianne, te hienotunteiset, ylhäiset naiset, jalompien piirien hyvin vartioidut kukat! Teihin ei tästä mitään tartu, sillä puhun vain köyhien naisten kurjuudesta. Mutta te saatte tietää, mihin katoavat sen rakkauden kirkkaimmat säteet, josta teidän osallenne jää vain iltaruskon puna!
Kauhistuen odotti Fanny, mitä äiti vielä puhuisi. Onko hänellä kyllin rohkeutta suorittaa kauheata tehtäväänsä loppuun asti, hiipiä onnettomuuden naamarilla peitettynä rauhalliseen, rehelliseen perheeseen, joka säälien antaa anteeksi, varastamaan sen kalleinta aarretta, kunniaa, siveyttä, immen puhtautta, oman tyttärensä siveyttä, viattomuutta, jota vierasten ihmisten on täytynyt suojella!
Oi! Perkele on mustempi kuin luullaankaan!
— En kuitenkaan ottanut korviini hänen sanojansa. Vaikka hän olisikin puhunut totta, niin ei se kumminkaan olisi mitään auttanut. Alhaisesta säädystä syntyneitä naisia ylenkatsotaan ylhäisissä piireissä, sitä vastoin kuin Teresa Halmin tapaiset saavat elää rauhassa.
(Aivan niin! Teresa Halmin tapaisia ylenkatsotaan, heistä ei puhuta.)
Mitä vielä?
— En enää tiennyt, mitä tehdä: karttaako vaiko sääliä tuota miestä? Silloin katosit sinä yht'äkkiä kaupungista. Hän joutui aivan epätoivoon, luuli sinun joutuneen naimisiin. Tuli luokseni melkein mielipuolena. Kysyi, minne olit joutunut? En tiedä, vastasin, minulta hänet on jo aikoja sitten riistetty. On saattanut joutua mieheläänkin. Nytpä mies kalpeni ja heittäytyi — ihan samalle sohvalle, missä on ompeluksesi, nuo kaksi suutelevaa kyyhkystä, näetsen. Minun tuli raukkaa surku, sillä hän oli ihmeen pulska poika. En ole sievempää miestä eläissäni nähnyt! Kasvot hienot ja vaaleat, kädet pehmeät kuin sametti, ihana suu ja uljas vartalo!… Sanoin, miks'ei rientänyt kosimaan, jos hänellä oli vakavat aikeet. Hän sanoi vain odottavansa, kunnes hänen setänsä kuolee, joka vastustaa tätä naimispuuhaa. Vai niin, sanoin, mutta tyttö ei voi odottaa setänne kuolemaa, sillä hän vanhenee sill'aikaa eikä aina voi tyttönä pysyä. Hän sanoi aikovansa salassa mennä kanssasi kihloihin. Siihen ei ole uskomista, hyvä herra, vastasin minä; tähän maailman aikaan ei voi miehiin luottaa. Te saattaisitte tehdä tytön onnettomaksi ja pitäisitte ainiaaksi kihlauksen salassa. Tähän vastasi hän: no hyvä; jollen luota hänen lupaukseensa, kunniasanaansa, niin on hän valmis antamaan käteeni kuusikymmentä tuhatta floriinia puhdasta rahaa, jonka saisimme pitää, jos hän olisi kurja sanansasyöjä ja hylkäisi joskus sinut. Kuusikymmentä tuhatta florinia on suuri summa, jota ei kukaan ilman muuta tyhjään heitä. Ei kukaan ole niin hullu, että sanansa syöden menettäisi kuuttakymmentä tuhatta floriinia, etenkin kun on antanut lupauksensa niin kauniille tytölle, kuin on oma Fannyni…