— Tuota kaunista, ihanaa kätöstä. Tyttöseni, ainokaiseni! Oi, kuinka olen onnellinen, saadessani elää sinun kanssasi. Salli minun laittaa kahvisi. Tiedänhän, miten sinä sitä tahdot. Paljon kermaa ja vähän sokeria. Kas noin! En ole, näetkös, vielä mitään unohtanut.
Eukko oli sangen puhelias, vaikkei hän ennen, Teresan läsnäollessa, ollut liioin monta sanaa tyttärensä kanssa vaihtanut; Teresan tutkivat silmäykset olivat estäneet häntä. Nyt oli hän niistä vapaa.
Fanny katsahti kahvia juodessaan vähän väliä äitiinsä, joka taukoamatta ylisteli häntä, kiitti kauniiksi, hyväksi, enkeliksi, ja tahtoi että hän söisi kaikki vehnäset.
— Äiti — alkoi tytär tarttuen eukon käteen — hän ei sitä enää pelännyt — kuka on tuo herra, joka on kysellyt minua.
Rouva Mayerin silmät alkoivat kavalasti kiilua. Otus on paulaan menossa!
Mutta jos hän olisi tarkemmin katsonut tyttärensä kasvoihin, niin olisi hän saattanut havaita, ettei Fanny edes punastunut näin kysyessään, vaan pysyi kalpeana, kylmänä.
Vaanien katseli äiti ensin ympärillensä, oliko ketään muita kuulemassa.
Sitten kuiskasi hän tyttärensä korvaan:
"Abellino Kárpáthi."
— Vai niin? Hänkö? — vastasi Fanny sangen omituinen hymy huulilla.
— Tunnetko ehkä hänet?