Iloissaan yrityksen onnistumisesta syleili Juhana-herra ensin Boltayta ja Teresaa, ja vihdoin huomasi hän pitävänsä Fannyäkin sylissään. Tyttö nojasi häneen hellästi, kainosti, ilman keimailua, kuten luonnon lapsi osaa tehdä.
Sitten riensi Juhana-herra vaunuihinsa, avasi itse oven, odottamatta, kunnes Paavo ehtisi laskemaan rappusia alas. Vielä kerran huusi hän:
— Huomenna iltapäivällä!
— Vaiti! — vastasi Fanny laskien etusormen huulilleen.
— Aja Pressburgiin, huudahti kiireissään Juhana-herra Paavolle, kun tämä juhlallisesti verkalleen kömpi ylös istuimelle, ja sieltä katsella jörötti isäntäänsä.
— No, mitä ällistelet? Anna mennä!
— Olemme jättäneet jotakin taloon, vastasi vanha palvelija.
— Mitä olemme jättäneet?
— Kaksikymmentä vuotta iästänne, armollinen nuori herra! — vastasi
Paavo vakaasti ja ensimmäistä sanaa kovin venyttäen.
Juhana-herra nauroi makeasti tälle hauskalle havainnolle. Ajuri mäjähytti kerran piiskalla, hevoset lähtivät juoksemaan, ja pian kohosivat tomupilvet maantiellä vaunujen takana.