Fanny ei enää ollut kalpea, vaan punoitti kuin aamurusko, kauniina kuin ruusu täydessä kukoistuksessaan.
Mestari Boltay kierteli tavan takaa viiksiänsä ja oli kauhean ankaran näköinen. Jollei hän olisi välistä naurahtanut, niin olisi luullut hänen olevan suutuksissaan.
Teresankin silmät säkenöivät, mutta nuo säkenet tulivat varmasta koston toivosta.
Entä ylkä, Juhana-herra? Minne jäi Juhana-herra, vanha Nabobimme? Oliko tuo iloinen, vilkas, riemuitseva henkilö sama mies? Toden totta, hän on tullut kahtakymmentä vuotta nuoremmaksi. Mies on vaihdettu!
Hän on aivan ihastunut morsiameensa, enkeliinsä. Eipä hän syyttä ollut kuolleista ylösnoussut!
— Siis huomenna, lausui hän ilosta väräjävällä äänellä.
— Niin, huomenna, vastasi Fanny painavasti, ja heidän silmistänsä säkenöi omituinen tuli, kun he toisiinsa katsahtivat.
Ylen riemastuneena pudistaa Kárpáthi ensin Boltayn kättä, sitten
Teresan. Nyt tulee Fannyn vuoro.
— Saanko tarjota teille käteni?
Fanny ojensi ystävällisesti hienon kätensä. Juhana-herra joutui ihan haltioihinsa; tarttui tytön käteen ja suuteli sitä, eikä morsian ollenkaan tuosta suuttunut.