Kurkkuun olivat sanat jäädä, kun piti vastata:
— Santeri Barna.
Vastoin tahtoansakin tuli pari kyyneltä ukon silmiin ja vieri hiljalleen pitkin päivän paahtamia poskia. Teresankin silmät kävivät kosteiksi. Fanny tuli kalman kalpeaksi.
— Käykää sentään joskus talvella edes, hyvä Boltay, jatkoi Kárpáthi.
Jos niin tahdotte, tulen teitä noutamaan. Pidättekö metsästämisestä?
— En. Minä säälin eläimiä.
— Mutta ainakin te, hyvä Teresa, toivotte vielä kerran saavanne nähdä veljenne tytärtä. Tulkaa katsomaan miten hän jaksaa. Ensin saa hän vähän aikaa ikävöidäkseen teitä ja tottuakseen minuun.
Tämän sanoi Juhana-herra pilan vuoksi, mutta Teresa ei vastannut. Fannystä tuntui olo niin tukalalta, että oikein helpotti, kun päästiin vihdoin vaunuihin, ja Paavo sulki lasiovet sekä antoi ajurille käskyn ajaa. Pyörät jyrisivät kadun kivityksellä.
Viikon kuluttua sai Teresa kirjeen Fannyltä.
Nuori rouva koetti kirjoittaa hauskasti, kertoi miellyttävistä miehistä, joitten kanssa Juhana-herra seurusteli, veitikkamaisesta Mikko Horhista, joka keksii kaikenlaisia kujeita häntä huvittaaksensa. Kertoi Mikko Kiss'istä joka ratsastaa joka päivä neljä peninkulmaa hevosen selässä tullaksensa häntä tervehtimään, vanhasta tilanhoitajasta, joka koettaa kaikella ahkeruudella saada hänet oppimaan taloudenhoidon eri haaroja, vanhasta heitukasta ja narrista sekä Juhana-herrasta, jotka kaikki muka näyttivät liittoutuneen, huvittaaksensa nuorta rouvaa, hänelle hyvää mieltä, iloa, hauskuutta saattaaksensa, mikä heille muka on onnistunutkin.
(Iloja, hauskuutta… Rakkaudesta, onnellisuudesta ei ole kirjeessä sanaakaan.)