Juhana Kárpáthikin meni vaimoinensa kotia. Kauimmin häntä muistelivat Pressburgin kauppiaat. Muistelivat ensiksikin sentähden, että Juhana-herra oli ihanalle vaimollensa ostanut heiltä, mitä vain silmä ja sydän voi haluta, vaatteita, koristeita, kaikkea kallisarvoista tavaraa. Rouvansa rinnalla hän näet aina ja joka paikassa rehenteli, ikäänkuin lapsi, joka uudet vaatteet saatuansa mielellään ne yölläkin pitäisi yllänsä. Toiseksi muistelivat he häntä sen vuoksi, että hänen mielestään ostajat eivät olleet syntyneet myyjän tähden, vaan oli Jumala luonut kauppamiehet ostajia palvelemaan. Siksipä hän mennessään omilla rahoillansa kauppaa tekemään ei katsonut velvollisuudekseen oppia myyjän kieltä, vaan oli kauppiaan asia ymmärtää hänen puhettansa. Kun siis nähtiin hänen astuvan alas vaunuistaan jonkun puodin edustalla — ja kuka ei olisi häntä tuntenut, Unkarin rikkainta pohattaa ja kauneimman vaimon miestä, — niin oli koko liuta puotipoikia heti valmiina puhutellessaan jalosukuista Nabobia mongertamaan hänen omaa kieltänsä; ja itse kauppiaskin oppi tervehtiessään herra Kárpáthia sanomaan: "nöyrin palvelijanne", jos kohta sanat unkariksi hieman omituisesti äännettiinkin. Senpätähden koettivat kauppiaat kilvan saada edes vähäsen aavistusta unkarin kielestä. Olipa heidän joukossaan järkeviä perheenisiäkin, jotka antoivat lastensa myöskin oppia tätä kieltä, sillä he ajattelivat siitä olevan hyötyä, kun Kárpáthin jälkeläiset tulevat valtiopäiville ja kysyvät kuka osaa unkaria, sekä tekevät sen luona kauppansa. Toivorikkaat pojat ja tyttäret lähetettiin siis kunniallisiin perheisiin joko Komorniin tai Somorjaan asumaan, ja suorin sekä halvin keino onkin oppia täten ilman opettajaa. Vaikutusvoimansa näin suureksi havaittuaan päätti Juhana-herra tulevien valtiopäiväin aikana ehdottaa, että perustettaisiin seura, jonka jäsenet sitoutuisivat aina kauppaa tehdessänsä heittämään pois kaikki vieraat kielet, siten pakottaakseen muitakin tutustumaan mahtavaan unkarin kieleen. Kotona saisi kyllä puhua perheen kesken sekä saksaa että latinaa, mitkä siihen aikaan olivat maassa tavallisimmat. Tällainen hyvä esimerkki muka on oleva paljoa tehokkaampi kuin kaikki turhat asetukset kroattilaisten pakottamisesta unkaria oppimaan.
Lykäten kumminkin tämän mainion tuuman toteuttamisen toistaiseksi, matkusti, kuten jo mainitsimme, Juhana-herra rakkaan vaimonsa kera kotia Kárpátfalvaan.
Jättäessään holhoojilleen hyvästi tuntui Fannystä kuin eroaisi hän heistä ainaiseksi. Sekä elatusisä että täti olivat alakuloisen, murheellisen näköiset. Koettivat eron hetkellä olla tyyniä ja vaiti, vaikka kyyneleet olivat silmiin tulla. Nythän ei sopinut itkeä, vaan olisi pitänyt iloita. — Tyttö oli joutunut onnellisiin naimisiin.
Fannyn mieli kävi apeaksi. Hän lankesi tädin kaulaan ja änkkäsi!
— Rakastakaa minua.
— Sinua rakastan aina, vastasi Teresa kyyneliä vastaan taistellen. Ei saanut itkeä. Mitä tuo suuri herra, joka seisoi lähellä, sanoisikaan?
— No, mestari, — virkkoi Nabob pudistaen Boltayn kättä, — toivon vielä saavani nähdä teitä. Teidän on vuoro käydä meillä. Minä kävin jo teidän maatilallanne; nyt pitää teidän vuorostanne tulla Kárpátfalvaan.
Ammattilainen punastui. Nabob ei tietänyt, että tällä jäykällä työmiehelläkin on kunniantuntoa.
— Kiitoksia, vastasi hän. Tuskin pääsen töiltäni tulemaan.
— Mitä hittoa? Onhan teillä oiva kisälli; olen häntä puhutellut; järkevä mies. Voitte uskoa työt hänen haltuunsa siksi aikaa. Mikä hänen nimensä olikaan?