— Etuantiako? Mistä hyvästä?
— Äh, huudahti Abellino tuskistuneena, ja hänen kasvonsa saivat hävyttömän nenäkkyyden ilmeen, kuten huomaamme muutamissa ihmisissä, jotka juuri silloin, kun heidän pitäisi olla nöyrät, ovat kaikkein julkeimmat. Heittäen päänsä ylpeästi kenoon ja pistäen kätensä poveen, lausui hän vielä:
— Olenhan minä ennemmin tai myöhemmin perivä koko teidän omaisuutenne.
Ettehän aio sitä mukananne hautaan viedä?
- Hautaan! huudahti vanhus kauhistuen, ja hänen kasvonsa kävivät kalpeiksi. Mitä? Minäkö hautaan?
— Aivan niin. Toinen jalkanne on jo haudassa; kemut, piirakat ja maalaistytöt saattavat pian sinne toisenkin, ja silloin saan kaikki, mitä teillä on, tarvitsematta suurta kiitostakaan sanoa.
— Ajurit! — ärjäsi vanha Kárpáthi hypäten seisaalleen ja hän näytti uroolta tällä hetkellä. Vaunut valjaihin! Lähdemme täältä, lähdemme heti paikalla. Ei kukaan saa enää vetää henkäystäkään tässä huoneessa.
Abellino nauroi vanhuksen tehottomalle vihalle.
— No, älkää kiivastuko, tulette vain echauffeeratuksi (lämpimäksi) ja saatte sitä pikemmin halvauksen. No, no, vanhus, ei pidä noin kiukustua; minä olen vielä nuori, ehdin odottaa.
Hän alkoi hyräillä jotakin laulunpätkää jostain ilvenäytelmästä, ja laskeutui pitkälleen kolmelle tuolille.
Heitukat alkoivat vetää tuoleja hänen altaan ja kokoilla kapineita.