— Antakaa kaikki olla sillänsä, huusi vanhus. Ei saa ottaa mitään, johon hän on kajonnut. Isäntä! Missä on isäntä? Kaikki mitä on talossa, on isännän.
Vanhuksen ääni sortui hänen puhuessaan, niin että tuskin voi sanoja käsittää. Narri tarttui hänen käteensä, jottei herra menisi kumoon, ja runoniekka peräytyi peloissaan hänen luotaan.
— Nähkääs, tämä melu ei auta ollenkaan, puhui Abellino ivaten. Älkää noin juosko, taikka kompastutte; se on terveydelle vahingollista. Ottakaa turkit yllenne, ettette vilustu; missä ovat armollisen herran päällyssaappaat? Hei pojat, lämmittämään tiiliä setä kullan jalkojen alle! Pitäkää hänestä hellää huolta!
Juhana-herra ei hiiskunut sanaakaan. Ensimmäisen kerran eläessään oli häntä näin suututettu. Olisi joku toinen tehnyt tämän! Hänen olisi pahoin käynyt. Heitukat vapisivat; herra Pietari Búskin vaikeni nähdessään herran tuiman katseen…
Heitukat nostivat herransa vaunuihin; tytöt istuivat kummallekin puolen häntä. Hän kutsui kapakoitsijan vielä luokseen ja ähisi hänen korvaansa muutamia sanoja, joihin tämä myöntävästi nyökkäsi päätänsä. Juhana-herra antoi hänelle lompakkonsa ja viittasi, että hän saa sen pitää.
Samassa lähtivät vaunut liikkeelle tulisoihtuja kantavien ratsastajien ympäröiminä.
Ivaten kirkui tuhlari veljenpoika lentosuudelmia lähettäen:
— Adieu, cher oncle! Hyvästi, rakas setä! Terveiseni neideille kotona ja koiranpenikoille samoin! Au revoir! Näkemiin!
Tällä välin alkoi kapakan isäntä kuljettaa kaluja huoneesta, vuoteet ja pöydät, jotka Juhana-herra oli jättänyt.
— Ah, cher ami, ystävä kulta, ettekö voisi jättää tuota siivoomista huomiseksi, minä tarvitsen noita esineitä.