Jos rouva Kárpáthi olisi käskenyt häntä kutsumaan kaksintaisteluun viisi, kuusi noista miehistä, joitten nimi oli listalla, tai menemään jalkaisin kunkin luo asialle tai valmistamaan kustakin täydellisen kantakirjan, niin olisi se ollut vähäpätöinen seikka tämän suhteen, mitä hän nyt pyysi.
Hän oli alamainen, kohtelias palvelija, joka piti niin suuressa kunniassa kaikkia korkeampiin piireihin kuuluvia henkilöitä, että hän olisi ollut ihan onneton, jos puheessa olisi tullut maininneeksi aatelismiehen nimen ilman sopivia arvonimiä. Ja nyt piti hänen arvostella, milt'ei tuomita näin korkeata herrasväkeä, joitten nimiäkin lausuessaan hänelle muka tapahtui suuri kunnia.
Epätoivoissaan pyyhki Varga herra saapasanturoillaan lattiaa ja nenäliinalla otsaansa. Häntä yskitti tänään kovasti. Mieleen johtui, että olisi parasta, kun joku hyvä henki veisi hänet heti täältä ja laittaisi jonkun toisen hänen sijaansa.
Ollen mitä suurimmassa pulassa ja epätoivossa oli hän kuulevinaan rouva
Kárpáthin puhuvan jotakin.
— Käskettekö mitä?
— En, ystäväni, vastasi Fanny, katsahtaen hymyillen kunnon ukkoon.
Tämä huomasi, että piti ryhtyä toimeen. Hän otti listan käteensä ja katseli sitä läheltä ja kaukaa, ikäänkuin luulotellen itselleen, että hän oli unohtanut sisälukunsa. Sitten tarkasti hän vielä paperin tyhjää selkäpuoltakin, ikäänkuin luullen, että kunkin nimen taakse on salamusteella kirjoitettuna arvostelu, joka hänen pitää lausua julki.
Fanny huomasi vanhuksen olevan hämillään ja alkoi taas ystävällisesti rohkaista häntä.
— Ystäväni. Pitäkää minua tyttärenänne, jolle annatte neuvoja näissä oudoissa oloissa. En voi muuta kuin pitää teitä isänäni. Olette minua kohtaan ollut niin hyvä, niin hellä.
Vanhuksen mieltä rohkaisivat nämä herttaiset, selvät sanat. Hän yskähti päättävästi vielä kerran, jättäen hyvästi pelkuruuden peikoille, ja vastasi lujamielisesti: