Eikä tätä arvoisaa neitsyttä sovi aina nokkoseenkaan verrata, sillä nokkonen polttaa vain sitä, joka astuu liian lähelle, mutta hän suvaitsee etsiä piiloon menneitäkin ja osaa pistää sydämeen saakka läpi vaatepanssarinkin.
— Olkaa hyvät, istukaa. Te, Flora, tänne, tänne vaimoni viereen.
Marion neiti — — tuhannesti anteeksi…
Vilkaistuansa kerran neidin silmiin tuli Juhana-herra huomaamaan, että neiti itse parhaiten tietää, minne pitää istua, kenenkään ei tarvitse sitä hänelle sanoa. Hän laskeutui siis erääseen viereiseen nojatuoliin, mistä Varga herran oli kenenkään huomaamatta onnistunut pujahtaa tiehensä.
Taisipa ukko mennä meidän nähtemmekin, saattoi ainakin kuusi kertaa meille kumartaa ja alamaisimmasti kutakin tervehtiä. Kukahan moista olisi huomannut?
— Suokaa anteeksi, rakas naapuritar, alkoi Marion neiti keskeytyneen puheensa niin teeskennellyllä äänellä, että oli melkein lausumisen tapaista, mutta samassa herätti kuulijassa aavistuksen, että puhujan suussa lienee jotakin, jota hän ei saa niellyksi alas kurkusta. — Anteeksi, chère voisine, rakas naapuritar, — asummehan aivan lähellä Kárpáthin sukukartanoa (ymmärräthän yskän: tämä ei ole sinun eikä miehesi tilus, vaan Kárpáthisuvun) — rohkenimme häiritä teitä toimissanne, (mitäpä sinä osaisit toimia?) vaikka meidän olisi pitänyt odottaa, kunnes herra Juhana Kárpáthi meille tulee esittelemään rakasta puolisoansa, kuten tapana on (tätä et sinä ehkä tiedäkään; mistäpä sen tietäisit?) Mutta kun tiemme tänne soveltui (älä luulekaan, että vartavasten tänne läksimme) ja eräs vanha riita on ratkaisematta minun ja herra Juhana Kárpáthin välillä (saat siis kiittää minua ja riitaa siitä, että tänne poikkesimme, etkä Floran lempeyttä, kuten luulet) — se on tosiaankin jo vanha riita, alkoi kun vielä olin nuori, melkein lapsi, haha. Meitä neuvottiin sopimaan siten, että menisin Kárpáthille vaimoksi, mutta silloin olin nuori, melkein lapsi, haha; en malttanut hänelle mennä. Tein tuhmasti, olisin nyt upporikas, oiva naimakauppa! (ymmärräthän: Juhana-herra oli jo silloin vanha mies, kun minä olin sinun iässäsi, mutta minä en myynyt itseäni rahoista, kuten sinä). Olettepa oikein onnen kultapoika, Kárpáthi, ette suinkaan saata kohtaloanne valittaa. Ette ole ansainnut niin rakastettavaa vaimoa, semmoista aarretta, kuten teillä on. (Ei mitään ylpeilemisen varaa sinulle, tyhmyri! Älä luulekaan, että pidämme kauneuttasi ansiona. Hävetä saat, kun kauneutesi kautta olet ylennyt!)
Marion neiti eksyi puheessansa, ja sill'aikaa ehti Flora kääntyä
Fannyyn sekä kuiskata hänen korvaansa:
— Olen jo kauan toivonut tapaavani teitä ja olen joka päivä tänne aikonut.
Kiitollisena pudisti Fanny vieraan kätöstä.
Hyvää tekevä yskän kohtaus esti Marion neitiä jatkamasta juttuansa.
Juhana-herra sai tilaisuuden puhutella Floraa.
— Minusta on sangen hauskaa nähdä pikku naapuritar luonani, mutta toisaalta olen huolissani, kun tulitte yksin, ilman Rudolfia. Tuskin kenkään mokomaa muistaa, niin harvinaista on nähdä teitä yksin. Pahoin pelkään, että häntä on kohdannut joku tavaton este, kun hän ei tullut vaimonsa seurassa. Hän lienee joko vangittu tai kaksintaistelussa haavoittunut.