— Tiedän, että olette seudun hyvä henki. Juuri vähää ennen tuloanne kuulin teistä puhuttavan. Aavistatte, että olette minussakin tavannut köyhän, jota pitää auttaa. Mutta minä yksin tiedän, tunnen, kuinka suuren arvoinen hyvä tekonne on.
Innostus teki puheliaaksi Fannyn, joka muuten oli harvasanainen.
— Älkää väittäkö, ettei niin ole laita. Sallikaa minun pysyä onnellisessa uskossani, sallikaa minun rakastaa teitä, niinkuin heti ensi silmäyksellä teihin rakastuin, jotta voisin ajatella: löytyypä yksi siunattu olento, joka muisti minua ja teki minut onnelliseksi.
— Oi Fanny, virkkoi Flora hellästi. Hänen tuli tätä naista sääli.
— Niin, niin! Sanokaa minua Fannyksi, virkkoi hän innokkaasti, painaen Floran kättä rintaansa vastaan ja yhä siitä kiinni pitäen, ikäänkuin olisi hän pelännyt tämän suloisen näyn katoavan.
Flora vastasi myöntäen, suutelemalla Fannyä otsalle. Ystävyyden suloinen sinetti oli tämä suutelo!
Fanny oli vaipua näin suuren ilon taakan alle. Ensi kerran elämässänsä oli hän tavannut, mitä hänen sydämensä kaipasi, nimittäin ystävän, joka häntä ymmärsi, avomielisen, vilpittömän ihmisen, jommoinen hän itsekin oli. Tämän älysi Fanny ja oli iloissaan, kun tavattuansa niin monta ilkeätä, itsekästä ihmistä, nyt oli löytänyt jalon ystävän.
— Taivas tehköön teidät onnelliseksi, niinkuin te olette minut tehnyt.
— Fanny, minä olen teitä nimeltä puhutellut, tehkää tekin samoin… sano sinäkin minua Floraksi.
Fanny nojautui rouva Szentirmayn rintaa vasten ja itki sekä oli sangen onnellinen tällä hetkellä.