— Lopetetaan jo, Fanny kulta, tämä peli. Jos lupaat, ettei näistä asioista enää koskaan puhella, niin jään luoksesi koko — viikoksi.
Fannyn oli pakko uudestaan vuodattaa ilon kyyneliä.
— Ja sitten autan sinua juhlan valmistuksissa. Niissä on niin paljon työtä, ettet yksin jaksaisikaan ja sinun olisi yksin kovin ikävä. Mutta kun olemme kahden, niin saat nähdä, kuinka helposti työ sujuu, ja miten me vain nauramme pienille vastuksille.
Jo edeltäkäsin he niille nauroivat. Sangen hauskat päivät olivat tulossa.
Fanny tahtoi tehdä vielä helliä muistutuksia, mutta ystävän iloinen muoto oli esteenä. Katsoessansa Floraan täytyi Fannynkin nauraa.
— Älä luulekaan minua niin itsekkyydestä vapaaksi, virkkoi rouva Szentirmay, karttaen kiitoksia. Omia etujani silmällä pitäen olen tänne tullut. Mieheni näet on äskettäin nimitetty ispaaniksi, kahden kuukauden perästä astuu hän uuteen toimeensa, ja virkaan asettajaisissa saat sinä vuorostasi auttaa minua ja pysyä viikon päivät meillä. Näetkös, minä olen sangen viekas katsomaan omaa parastani!
Fannyn täytyi taas nauraa; hänellä ei ole koskaan ollut niin hauska, ei hän ainakaan ole vielä eläessään niin sydämensä pohjasta nauranut. Rouva Szentirmay on oikea hupakko, kun saa toisen niin nauramaan.
Fanny voi nyt suureksi ilokseen korjata Floran hatun, päällystakin ja muut takavarikkoon saatavat kapineet, joita on tapana ottaa vierailta, jottei tämä pääsisi karkuun.
Hattua irroittaessaan pistivät Fannyn silmiin Floran ihanat hiukset, jotka olivat sangen sievästi laitetut. Täten kääntyi keskustelu onnellisesti pukuihin, koristeisiin, käsitöihin ja muihin mitättömyyksiin, jotka naisia huvittavat. Kun Marion neiti herra Kárpáthin kanssa tuli takaisin arkistosta, ei ollut enää mitään jälkiä äskeisestä tuntehikkaasta kohtauksesta rouvien välillä, vaan he juttelivat keskenänsä kuten vanhat ystävät ainakin.
— Oh, oh! — virkkoi Marion neiti, pää pystössä, nähdessään Floran olevan hatutta ja päällystakitta. Olettehan aivan mukaviksi ruvenneet elämään!