Herra Griffard oli aikanansa Pariisin rikkaimpia rahamiehiä.
V. 1780 oli herra Griffard vielä leipuri eräässä etukaupungissa ja sai kokemuksensa taloustieteessä Piquepuce-kollegion oppilailta, käyttäen kultaista laskutapaa, jonka mukaan yhden oppilaan velaksi jääneet piirakat tulivat maksetuiksi koroittamalla toisten oppilasten laskua.
Missisippi-raivo vei hänetkin pyörteeseensä. Siihen aikaan tultiin Pariisissa äkkiä miljoonamiehiksi; kaikkialla, kaduilla ja toreilla myytiin ja ostettiin Missisippi-osakkeita. Herra Griffardkin myi leipuri-puotinsa vanhimmalle sällillensä ja läksi itse etsimään miljoonia, joita hän löysikin. Mutta eräänä päivänä meni koko Missisippi-juttu myttyyn kuin saippuarakko, ja herra Griffardille ei jäänyt muuta kuin yhdeksän sou'ta taskuun.
Ken ei ole koskaan miljoonamies ollutkaan, sille ei ole niinkään harmittavaa jäädä kadulle yhdeksän sou'ta taskussa; mutta joka jo on kohonnut niin korkealle, että voi pitää omat vaunut ja hevoset, livreepukuiset palvelijat sekä komeasti sisustetut huoneet, hienoja ruokia, kauniita hempukoita ja muita samanlaisia sieviä kapineita, sille mahtaa tämmöinen lankeaminen tuntua harmittavalta.
Herra Griffard pistäytyi suruissaan erääseen rautapuotiin, osti suuren puukon kahdeksasta sou'sta ja sai sen teroitetuksi yhdellä sou'lla. Samassa saapui puotiin joukko uusimman muodin mukaan puettuja "kansalaisia", frygiaiaiset lakit päässä, täyttä kurkkua huutaen: "alas valtaherrat", ja kantaen tangon nenässä lippuna Marat'n sanomalehden viimeistä numeroa. Havaittuansa, että joukossa oli useita, jotka eivät tunteneet lehden sisältöä, ottivat he sen alas tangon päästä ja se, jonka ääni oli vähimmän sortunut, luki kuuluvasti puodin edustalla lehteä. Tästä oppi herra Griffard, että terävällä puukolla saattaa tehdä hyödyllisempääkin työtä, kuin leikata oma kurkkunsa poikki. Hän pisti puukon vyöhönsä ja liittyi joukkoon huutaen kuten muutkin: "alas valtaherrat!"
Miten hän sitten muutaman vuoden eleli, sitä hän ei ehkä itsekään tiedä. Maineesta ja kunniasta hän ei paljoa välittänyt, ne hän antoi muille, mutta direktorien hallitessa tapaamme hänet taas, tällä kertaa jo arvoisana muonakomisariuksena milloin rheiniläisessä, milloin italialaisessa armeijassa, aina sen mukaan kumman päällikkö tahtoi hänet ampua.
Komisariuksia on nimittäin kahta lajia: kerjäläisiksi köyhtyviä ja virassaan miljoonamiehiksi paisuvia. Edelliset tavallisesti itse ampuvat päänsä puhki, jälkimmäiset taas joutuvat toisten ammuttaviksi. Mutta tämä viimeinen tapaus on sangen harvinainen.
Onneksensa kuului herra Griffard niihin, jotka tulevat miljoonamiehiksi kuulaa päähänsä saamatta. Hän anasti muutamia kelpo maatiloja, jotka maastaan paenneet valtaherrat olivat jättäneet sillensä. Kun he restaurationin aikana palasivat, oli herra Griffard niitä onnen kultapoikia, jotka omien palatsiensa parvekkeilta saattoivat katsella sotajoukon komeata kulkua Pariisin kaduilla. Muuan emigrantti, joka tuli kaupunkiin voittoisan sotajoukon perässä, katseli kummastellen uutta viisikerroksista, komeata palatsia Boulevard des Italiens'illa, rakennusta, jota ei ollut hänen Pariisista lähtiessään; ja kysyessään, kuka on talon omistaja, sai hän kuulla nimen, jota hän ei tuntenut.
Mutta eipä se kauan tuntemattomaksi jäänyt. Miljoonan omistaja saa helposti kunnian päästä parhaimpiin seuroihin.
Ei aikaakaan, niin herra Griffardin nimi sai suloisen kaiun. Komeata iltamaa, nerokasta päivällistä, hevoskilpailua, kuuluisaa naisenryöstöä ei saatu toimeen ilman herra Griffardia. Tällaisista tilaisuuksista ei hän koskaan jäänyt pois, sillä niissähän saattaa tarkka tutkija helpoimmin tulla tuntemaan ihmisten intohimot, mielettömyydet, raha-asiat, tuhlaamisen tai rahapulan sekä näitten mukaan tehdä päteviä laskuja.