— Veikkoseni, jos laillisesti ruvettaisiin tutkimaan aatelissukujen syntyä, niin tulisi kantakirjoista sangen kummallisia seikkoja ilmi.
— Mutta sitä eivät lait voi sallia, että kurja kerjäläistyttö tunkeutuu ylhäiseen sukuun ja elähtäneen ukon vaimona ryöstää rikollisella lemmenliitolla lailliselta perilliseltä hänen etuoikeutensa.
Kecskereyn nauru yltyi yltymistään.
— Sittenkuin viimeksi erosimme, olet tullut kauhean siveelliseksi.
Vuosi takaperin olisit itse tehnyt samanlaisen rikollisen liiton.
— Pila sikseen, veliseni! Näethän, että olen vararikkoinen mies, helvetillisten vehkeitten kautta häviöön joutunut. Jos vielä aavistukseni käy toteen, niin ei muuta kuin ammun luodin otsaani. Minun täytyy kaikin mokomin saada tietää jotakin, josta voi rouva Kárpáthia oikeudessa syyttää. Jollei sellaista ole olemassa, niin täytyy keksiä.
Kecskereyn kasvot kävivät vakavan näköisiksi
— Veli kulta. En käsitä, miksi minulle näitä puhut. Näytänkö minä mieheltä, jommoiselta voi tuontapaisissa asioissa neuvoja saada? Moisista pyydän päästä. Tee tahtosi; se ei ole minun asiani. Ensi talven asuu Kárpáthin väki täällä. Tee parhaan tahtosi mukaan: tutki heidän palkollisiansa, usuta liittolaisiasi turmelemaan rouvaa, jotta sitten voisivat todistaa häntä vastaan, piiritä hänet vakoojilla ja anna sitten juttu riivattujen asianajajain huostaan. Mutta jätä minut rauhaan; minä olen gentlemanni enkä vakooja, en mikään palkattu Mefisto.
Arvoisa gentlemanni riensi pesemään kätensä tällaisen tahran varjostakin, mutta neuvoi samalla kumminkin, mitä Abellinon piti tehdä.
Tämä taasen oli kovasti mielissään. Uusia tuumia alkoi syntyä hänen aivoissaan. Hän sanoi veljelliset jäähyväiset; kunniasanallaan lupasi kumpikin ennen pitkää toinen toisensa tavata.