— Mikä olisi omituista?
— Ukko on kokonaan muuttunut. Näyttää kahtakymmentä vuotta nuoremmalta, joten häntä tuskin enää tuntee. Elää siivosti; hänellä lienee hyviä lääkäreitä. Ja koko sukunne on kuuluisa siitä, että naiset pitävät teistä vielä vanhoina päivinännekin. Tuonnoin tapasin rouva Kárpáthin, ja hän näytti hyvinkin onnelliselta ja tyytyväiseltä.
— Tuhat tulimmaista! — huudahti raivoissaan Abellino irroittaen itsensä Kecskereyn käsivarresta ja heittäytyen suuttuneena nojatuoliin. Kenen ansio on, että tuo rouva on onnellinen ja tyytyväinen? Siihen ei hänen miehensä kykene, se on vale!
— Saattaa valettakin olla, virkkoi Kecskerey kylmäkiskoisesti, istua könöttäen keinutuolissa toinen polvi käsien välissä.
— Jos vain voisin näyttää todeksi, että tuo nainen on johonkuhun rakastunut, jos oikein selvästi, julkisesti ja loistavalla tavalla voisin todistaa, että hän on salaisessa lemmenliitossa jonkun toisen miehen kanssa.
— Se olisi tietysti arvaamattoman hyvä asia sinulle.
— Vievät perintöni!
— Saattaapa niinkin käydä. Ukko voi antaa vaimonsa uskottomuuden anteeksi tehdäksensä sinut perinnöttömäksi.
— Mahdotonta, mahdotonta. Niin törkeätä tekoa eivät lakimme salli.
Kecskerey remahti nauruun.