Vierasten mentyä illalla myöhään jäivät he taas kahdenkesken.
Rouva oli entistään kauniimpi, suloisempi. Ei ollut Rudolf ennen kuullut niin hyväileviä ja helliä sanoja hänen huuliltaan, eivätkä hänen suutelonsa ennen olleet niin palavia, innokkaita kuin tänä iltana. Silmät riemusta loistivat; hän oli ihmeen ihana tällä hetkellä.
Mielihyvissään muisti Rudolf saksalaista puheenpartta, että rakastajan pitää kinastella, sillä sitä enemmän nainen hänestä pitää.
Hän luuli nyt saavansa täydellisen voiton eilen alkaneesta taistelusta ja oli tarpeeksi jalomielinen, jottei tänä suloisena hetkenä asiasta mitään vaimollensa virkkaisi.
Kun hän näin ilosta hurmaantuneena istui Flora sylissään, ikäänkuin ei koskaan olisi aikonut häntä päästää, niin tämä hennosti irroitti itsensä hänen syleilystään ja hänen olkaansa nojaten kuiskasi:
— Ja nyt, Rudolf kulta, Herran haltuun! Sanokaamme toinen toisellemme hyvää yötä!
Rudolf äimistyi.
— En, näet, ole niin kevytmielinen kuin luulet, en ole heikko, en sinunkaan suhteesi, vaikka rakastan sinua, sillä kukaan ei voi minua kieltää rakastamasta aviopuolisoani.
Makuuhuoneensa ovelta Flora miehellensä suikkasi suuta ja Rudolf kuuli, kuinka avainta kierrettiin lukossa. Tämä oli liikaa tai ainakin sangen harmillista.
Vaatteita riisuessaan repäisi Rudolf ainakin kymmenen nappia paikoiltansa irti ja otti suutuksissaan käsiinsä Hugo Grotiuksen lakiteoksen, luki sitä puoleen yöhön, mutta viskasi viimein lattialle koko Grotiuksen, sillä hän ei ymmärtänyt lukemastansa niin sanaakaan. Ajatukset harhailivat muualla.