Vieras astuu luokse ystävällisesti tervehtien. Puhelu alkaa jostakin tavallisesta aineesta; ihmeen ihania muka puutarhan kukat, aivan kuin tietäisivät, ken on emäntä, eivätkä tahtoisi häntä huonompia olla.
— Minä pidän paljon kukista, virkkoi Fanny aavistaen, että jotakin piti vastata.
— Entä sitten, jos olisitte heidän kanssaan oikein tuttava!
Fanny katsahti kysyvästi Rudolfiin.
— Niin, jos tuntisitte kukat sekä nimeltä että koko niiden omituisen haavemaailman. Kullakin kasvilla on elämänsä, tarpeensa, taipumuksensa, surunsa ja ilonsa, tuskansa ja lempensä aivan kuin meilläkin. Runoilijat ovatkin niistä sepittäneet sangen kauniita satuja. Paljon huvittavaa on todellakin kukkien henkisessä elämässä.
Rudolf taittoi tien varrelta kurjenmiekan kukan.
— Tässä on onnellinen perhe. Kolme miestä ja kolme vaimoa; kukin mies aivan vaimonsa vieressä. Yhdessä he kukoistavat, yhdessä lakastuvat, ei kumpikaan ole petturi. Se on kukkien onnellisuus. Nämä ovat onnellisia rakastavaisia.
Rudolf heitti kurjenmiekan pois ja otti käteensä amarantin.
— Tässä on ylimyspari. Mies yläkerrassa ja vaimo alakerrassa; hienoa avioelämää; kuitenkin osoittaa kukan kaunis väri, että pari on onnellinen.
Näin sanoen hieroi Rudolf amarantia sormissaan, lukemattomia pieniä, mustia siemeniä putosi hänen käteensä.