— Kirkkaita kuin helmet, virkkoi Rudolf.
— Kuin helmet, toisti hiljaa Fanny, pitäen ihan luonnollisena, että siementen piti joutua Rudolfin kädestä hänen käteensä, sillä olisi ollut vahinko pudottaa niitä maahan. Hän ei olisi kalleimpaankaan Intian helmeen vaihtanut näitä pieniä, kirkkaita siemeniä.
Rudolf heitti amarantin kädestään.
Fanny katsoi kukan jälkeen, ikäänkuin pannaksensa muistiin, minne se putosi.
— Katsokaapas noita kahta vaahteraa tuolla vieretysten. Kaksi sangen kaunista puuta. Toisen lehdet näyttävät vaaleammilta kuin toisen; edellinen onkin vaimo, tuo tummempi taasen on mies. Hekin ovat onnelliset rakkaudestaan. Mutta katsokaapas tuota yksinäistä vaahteraa tuolla etäämpänä. Sen lehdet ovat niin keltaiset. Puu parka! Hänellä ei ole miestä. Armoton puutarhuri on istuttanut sen pähkinäpuun viereen, joka ei ole hänen avioparinsa. Siksipä vaahtera onkin niin kelmeä.
Jospa Rudolf olisi tietänyt, kuinka armottomasti hän näillä pilapuheillansa kiusasi rouva raukan mieltä.
— Tämä on näet kasvien onnetonta rakkautta. Mutta kuinka kalpea te olette, voitteko pahoin?
— En, vastasi Fanny; välistä vain huimaa päätäni. Näin sanoen pisti hän epäröimättä kätensä Rudolfin kainaloon.
Rudolf luuli ymmärtävänsä, vaikk'ei ymmärtänytkään.
Tuo oli epätoivoisen teko, jommoiseen leijonan uhriksi aiottu sylikoira turvautuu, ruvetessaan kauhean vihollisensa kanssa leikkiä laskemaan.