Kas tuossa hän tulee sisään! Sama ylpeä käynti, sama kopea ja vaativa katsanto, ikäänkuin ei maailmassa olisi muita ollutkaan kuin hänen palkollisiansa. Sama inhoittava soreus! — Säännölliset, mutta tyhjät kasvon piirteet.
— Hyvää iltaa, Béla, hyvää iltaa! — kirkuu Kecskerey veikko jo kaukaa paikaltansa liikkumatta, sääriänsä syleillen, muistuttaen vanhoissa unkarilaisissa pelikorteissa kuvattua pamppua.
Abellino käy ääntä kohden luullen tervehdystä erinomaiseksi kunnianosoitukseksi, ja häntä seuraa koko joukko kavaljeereja, jotka jättävät pelipöydät ja kortit sekä kokoontuvat hänen ympärillensä.
— Toivotan onnea! — kirkui Kecskerey kimakalla nenä-äänellä, ojentaen häntä kohden pitkät kätensä.
— Mistä sinä onnittelet, patapamppu? (Abellinokin huomasi mainitsemamme historiallisen yhtäläisyyden.)
Abellino sai naurajat puolelleen.
— Tiedäthän, veikkoseni, että tulen setäsi luota.
— Se on toista, vastasi Abellino lauhkeammin, nähden hyväksi kohdella Kecskerey veikkoa hieman ystävällisemmin, koska tämä ajoi hänen asiaansa ja varmaan nytkin toi hyviä uutisia.
— Miten jaksaa kunnon vanhus?
— Siksipä juuri onnea toivotankin. Kaikki kotoväki lähetti terveisensä, syleillen suudellen. Vanha herra on terve kuin pukki. Häntä ei sinun tarvitse surra, setä jaksaa aivan hyvin. Mutta täti on kipeä, kovin kipeä ja tulee varmaan vieläkin kipeämmäksi.