Kecskerey jatkoi olkapäitään kohautellen.
— Olen monta monituista kertaa nähnyt rouvan syleilevän, suutelevan tuota miestä.
— Ketä? Kuka hän on? — huudahti Abellino tarttuen Kecskereyn käsivarteen.
— Tahtoisitko tietää?
— Tahdon!
— Se on — hänen miehensä.
— Tuhmia juttuja! — virkkoi Abellino. Tuota ei kukaan ota uskoakseen. Nainen lempii jotakin toista, lempii häpeällisesti itsensä alentaen! Ja vaikka tuo vanha lurjus sen tietäisikin, niin kärsii hän vain minulle kostaaksensa. Mutta minä otan selon, kuka on rakastaja, otan hitto vie, ja nostan rouvaa vastaan häpeällisen kanteen, jommoista ei vielä ole nähty eikä kuultu.
Useat lähelläseisovista alkoivat pilanpäiten puolustaa itseänsä, ettei hän vain heitä epäilisi; he ovat muka aivan viattomat, he eivät voi rouva Kárpáthin lemmestä kerskailla.
Tällä hetkellä kuului vierasten keskeltä luja miehen ääni.
Se oli Rudolfin.