Kuka rohkenisi ruveta Juhanan iloa kertomaan? Mitä hän tuskin uskalsi toivoa, tuskin tohti mielessään kuvailla, hänen rohkein, palavin toiveensa toteutui: hänen vaimollaan oli poika! Poika, joka on perivä hänen nimensä ja ikuistava sen, joka syntyessään parempina aikoina on sovittava isän pahat teot ja nuorilla voimilla suorittava vanhat velat, jotka Kárpáthin suku on velkaa isänmaalle ja ihmiskunnalle.
Mikä lieneekin tuleva tästä pojasta saadessaan jalomman kasvatuksen kuin hänen esi-isänsä ovat saaneet!
Kunhan hän vain eläisi siksi, että saisi kuulla pojan puhuvan, jotta voisi kuunnella hänen jokelluksiansa, opettaa häntä lausumaan sanoja, joista poika kerran suurten ja jalojen aatteiden kannattajaksi tultuaan, voisi sanoa: "näistä olen ensikerran kuullut isäni Juhana Kárpáthin puhuvan".
Mikä pojalle nimeksi pannaan? Pannaan sen ruhtinaan nimi, joka ensimäisen Kárpáthin kanssa muinoin joi hiton maljan esi-isiemme maalla. Hänen nimensä olkoon Zoltán. Kuinka komealta onkaan tuo nimi kaikuva! Zoltán Kárpáthi!
Pian tuotiin uusi maailman jäsen isännän syliin hänen suudeltavaksensa. Ilon kyyneleet valuivat isän silmistä, niin ettei hän niiltä mitään nähnyt, vaikka olisi halunnutkin. Pulska, terve oli lapsi, aivan pienen punaposkisen enkelin näköinen; pikku kätösissä ja kaulassa oli ryppyjä lihavuuden vuoksi; suu oli mansikan kokoinen, mutta kirkkaat silmät, joita ei voi mihinkään jalokiveen verrata, vähän isommat. Lapsi ei itkenyt, vaan oli aivan tyyni, ikäänkuin olisi jo tietänyt, että heikkous on häpeällistä. Kun Juhana-herra ihastuneena nosti lapsen syliinsä ja suuteli sitä useita kertoja kummallekin poskelle, jotta terävät viiksikarvat kasvoihin pistelivät, niin lapsi vain alkoi hymyillä ja äännähti iloisesti pari kertaa. Nytpä läsnäolijat yhdessä Juhana-herran kanssa arvelemaan, mitä poika sanoi?
— Puhu vielä poikaseni, sopersi Juhana nähdessään lapsen huulten liikkuvan, ikäänkuin tietäisi se sangen hyvin sanottavansa, mutta ei keksi sopivia lauseita. — Sano, sano! Älä pelkää, kyllä ymmärrämme. Mitä sanoitkaan?
Mutta lääkäri ja kaikkitietävät eukot katsoivat hyväksi ymmärtää lapsen puhetta, selittäen hänen tahtovan takaisin äitinsä luo, jonkatähden täksi kertaa hyväilyt muka riittävät. Poika riistettiin Juhana-herran käsistä ja vietiin äidin luo. Kárpáthi ei voinut olla hiipimättä viereiseen huoneeseen kuuntelemaan, itkeekö lapsi. Kaikilta huoneesta tulijoilta hän kyseli, miten poika jaksoi.
Kuka voisi selittää hänen iloansa, kun välistä lapsen iloinen huudahdus kuului kamarista. Kun hän vielä kerran saa pojan käsiinsä, niin ei hän sitä niin hevin enää pois anna!
Puolenpäivän aikaan tuli lääkäri taas hänen luoksensa ja pyysi häntä tulemaan toiseen huoneeseen.
— Miksi niin? Olisin mielelläni täällä! Kuulen ainakin, mitä lapsesta puhutaan.