Sairas alkaa tointua, hän tuntee jo läsnäolijat. Tyynesti, lempeällä äänellä puhuttelee hän heitä; kasvoista on tuska kadonnut. "Mieheni, rakas mieheni", lausuu hän hellästi Juhanaan katseensa kääntäen.
Mies tulee iloiseksi, luulee tämän olevan paranemisen merkkejä. Mutta lääkäri on alla päin; hän tietää, että tämä on kuoleman enne.
Sitten kääntyy sairas Floraan. Ystävätär ymmärtää pyytävän katseen ja vie sylissään olevan pienokaisen äidin luo.
Fanny suutelee hellästi, rakkaasti nukkuvaa lasta, joka jokaisen suutelon perästä avaa suuret tummansiniset silmänsä ja sulkee ne taas nukkuakseen. Äiti antaa lapsen takaisin Floran syliin, ja tarttuen hänen käteensä kuiskaa hän hiljaa:
— "Ole äitinä lapselleni."
Flora ei voi vastata, vaan nyökkää päällään. Sanaakaan ei saa sanotuksi; kääntää kasvonsa poispäin, jottei sairas näkisi hänen silmiänsä kyynelissä.
Fanny laskee kätensä ristiin rinnalle, kuiskaa yksinkertaisen rukouksen, jonka oli lapsuudessaan oppinut:
— Jumalani! Ole minulle armollinen, köyhälle syntiselle lapsellesi.
Nyt ja iankaikkisesti. Amen.
Näin sanoen sulkee hän hiljaa silmänsä ja nukkuu.
— Nukkui … kuiskasi mies hiljaa.