— Ovat, nuori herra. Ne tuntee jo kaukaa, sillä ne ovat vihreinä, vaikka kaikki lehtipuut ovat lehtensä varistaneet. Näillä tienoilla ei niitä ole muita kuin nuo kaksi. Juhana-herra on ne molemmat istuttanut.
— Tässä pysähdymme. Menkää te tuonne kapakkaan tien syrjässä, minä poikkean hiukan seutua katselemaan. Viivyn korkeintaan tunnin.
— Eikö olisi paras minun seurata herraa, jos herra aikoo jonnekin mennä? Täällä liikkuu susia.
— Ei ole tarvis, ystäväni. En pelkää.
Vieras astui ulos reestä ja ottaen kirvessauvansa käteensä suuntasi hän kulkunsa lumitasangon poikki sinnepäin, missä nuo tummat kuuset näkyivät.
Mitä on noitten kuusien juurella?
Siellä on Kárpáthin sukuhauta. Ja tulija, joka tällä hetkellä saapuu paikalle, on Santeri Boltay.
Nuori ammattilainen oli Teresalta saanut kuulla, että Fanny oli kuollut. Armollinen rouva oli vaipunut turpeen alle aivan samoin kuin tavallisen käsityöläisenkin vaimo, ja hänen hautansa on ehkä vieläkin enemmän hylätty kuin tämän.
Heti ilmaisi Santeri vanhuksille aikeensa. Hänen täytyi lähteä kuolleen rakastettunsa haudalle, sen, jota hän oli lempinyt kaikesta mielestään ja jonka jäähtyneeseen sydämeen hänellä oli yhtä suuri oikeus kuin kenellä toisella tahansa maan päällä.
Vanhukset eivät koettaneet häntä estää. Antaa hänen mennä viemään sinne surunsa ja unhottamaan ne siellä. Ehkä tulee paremmalle tuulelle, kun on ensin loppuun itkenyt.