Hän ymmärsi nyt asian laidan.
Hän tarttui miehen käteen ja pudisti sitä.
— Te rakastitte tuota naista? Tulitte häntä itkemään.
— Aivan niin, herrani. Eikä minun tarvitse sitä hävetä. Kuolleita saa rakastaa. Olen tätä naista lempinyt ja lemmin vieläkin, enkä milloinkaan ole toista rakastava.
On siis ollut hänen kanssaan kihloissa, ajatteli Rudolf. Miten onnelliseksi Fanny olisi tullutkaan, jollei hän koskaan olisi joutunut tuntemaan muita kuin tämän nuoren miehen; hän eläisi vielä ja olisi onnellinen. Kuinka paljon mielen jaloutta ja puhdasta rakkautta hän olisikaan löytänyt tämän miehen povesta, jollei olisi niin itseänsä hänestä irroittanut, että mies vasta haudalla voi käydä häntä tervehtimässä.
Eikä ammattilainen kysynyt ylimykseltä: "entä mitä te teette täällä tämmöiseen aikaan; ketä te etsitte kuolleitten seasta?" Toisaalla liikkuivat Santerin ajatukset. Muisteli entistä iloista tyttöstä, joka istui hänen vieressään jasmiinimajassa ja lapsellisella ilolla kertoi, miten hyvä emäntä hänestä vielä tulee!…
Rudolfin tuli miestä surku.
— Jääkää tänne, minä lähden. Odotan teitä kalmiston reunalla, jos ehkä apuani tarvitsette.
— Kiitoksia, minä lähden myöskin. Olen toimittanut asiani, jonka tähden tänne tulin. En olisi voinut elääkään, minut olisi surmannut tai tehnyt mielipuoleksi ajatus, että hän on kuollut enkä minä voi häntä lähellekään päästä. Minun täytyi tulla koettamaan, tappaako tuo tunne ihmistä? Nyt tiedän, ettei se tapa, ja aion koettaa, miten täst'edes käy eläminen.
Patsaassa oli suurilla kullatuilla kirjaimilla vainajan nimi, kuunvalossa kiilsivät kirjaimet.