Juhana-herra viittasi kutakin istumaan, Rudolfia oikealle, Mikkoa vasemmalle puolellensa, vastapäätä istui viskaali, jotta tämä paremmin ymmärtäisi puheen.
Pöydän äärimmäiseen päähän istui Varga herra, työntäen kaikki kynttilät luotansa — tiesi minkätähden?
— Hyvät ystävät, lähimmäiset! — alkoi Nabob, kaikkien vaietessa; Jumala on laskenut maallisen elämäni päivät ja on vaihtava ne parempiin. Olkaa sentähden todistajina, että tällä hetkellä puhun terveellä järjellä ja täydellä ymmärryksellä. Maallisesta hyvästä, jonka taivaan Jumala on uskonut haltuuni, on toista miljoonaa puhdasta rahaa itse ansaitsemaani. Suokoon Jumala, että niillä vast'edes olisi suurempi siunaus kuin niillä on ollut minun käsissäni. Alan testamenttimääräykset rakkaimmastani maailmassa, hänestä joka jo haudassa lepää. Tuo hauta olkoon toimenpiteitteni alkuna ja loppuna, samoin kuin se on tullut ensimmäiseksi mieleeni aamulla herätessäni ja viimeiseksi illalla nukkuessani. Ensin määrään viisikymmentä tuhatta floriinia pantavaksi talteen, ja niiden korot saakoon kartanon puutarhuri, jonka velvollisuutena on keväästä aikaisin myöhään syksyyn saakka istuttaa kurjenmiekkoja ja amarantteja vaimovainajani haudalle, sillä niitä hän eritoten rakasti. Kymmenentuhannen floriinin korot saakoot Madarasin kartanon puutarhurit, joitten pitää polvesta polveen hoitaman huvihuoneen lähellä olevaa vaahterapuuta, sitä, jonka alla on valkoinen penkki… Se oli hänen mielipaikkansa, lisäsi Juhana puoliksi itsekseen — siellä hän istui monta iltapäivää… Ja istuttakoon puutarhuri toisen vaahteran sen viereen, ettei se seisoisi niin yksinäisenä. Jos puu joskus kuolee, tai joku kelvoton jälkeläinen antaa hakata sen poikki niin langetkoon koko summa vaivaisille.
Jäykkänä ilmettänsä muuttamatta istui Rudolf puhujan vieressä. Ei kukaan huomaa hänen tunteitansa näitä sanoja kuullessaan.
"Aika hupsu oli ukko viimeisinä päivinänsäkin, sanovat joskus jälkeläiset, jotka lukevat tätä testamenttia; on määrännyt rahoja metsän puillekin."
— Vielä, — jatkoi Juhana, — säädän viisikymmentä tuhatta floriinia sitä varten, että niitten koroilla naitettaisiin köyhiä, siveitä tyttöjä. Joka vuosi sinä päivänä, jolloin astuin vaimovainajani kanssa vihille, kokoontukoot seudun neidot kirkkoon rukoilemaan Jumalaa kuolleittenkin edestä; silloin antakoon pappi kolmelle neidolle, jotka hän pitää ansiollisimpina, seurakunnan nähden morsiuskruunun ja rahasumman. Sitten menkööt haudalle viemään kukkasia ja rukoilkoot, että Jumala tekisi heidät onnellisemmiksi tulevassa elämässä, kuin haudassa lepäävä vainaja on ollut tässä maailmassa. Se on minun tahtoni.
Hän seisahtui odottaen, kunnes notarius oli saanut sanat kirjaan. Sillä aikaa vallitsi tuskallinen äänettömyys salissa; vain paperilla kiitävän kynän rapinaa kuului.
Notariuksen katsahtaessa ylös paperista, merkiksi, että oli kaikki kirjoittanut, huoahti Juhana ja loi katseensa maahan.
— Kun Jumala näkee hyväksi kutsua minut tästä katoavaisesta elämästä, jatkoi hän tyynesti ja vakaalla äänellä, (joka sana kaikui salissa aivan kuin olisi sali ollut tyhjänä) — kun kuolen, niin tahdon, että minut vaatetetaan samaan pukuun, joka oli vihkiäisissä ylläni; uskollinen palvelijani, vanha Paavo sen kyllä tuntee. Ruumisarkkuni on jo valmiina makuuhuoneessa; olen useat kerrat mennyt siihen maata miettien, miten hyvin ovat asiat silloin, kun ei siitä enää tarvitse nousta. Se on ihan valmis; olen, näet, siitä tarkkaa huolta pitänyt, ihan samanlainen kuin "hänenkin". Nimikin on jo valmis hopeisessa kilvessä, vain kuolinpäivä puuttuu. Tahdon ruumiini julki nähtäväksi samassa salissa kuin hänenkin oli. Sama pappi siunatkoon minun hautani kuin hänenkin.
— Herra, herra, puuttui pappi puheeseen. Kuka on elämän ja kuoleman kirjasta lukenut, kumpi ensin on täältä lähtevä?