— Mennään, mennään!
— Mennään vaan, Rudolf. En palaa enää tänne. Huomenna on sileä seinä oven sijassa ja ikkunoissa rautaluukut. Tiedän, ettei minun sovi häntä enää täältä etsiä. Toisaalta, muualta olen häntä etsivä, toisissa asunnoissa me vielä yhdessä elämme. Mennään, mennään!
Kyynelittä, hymyillen, ikäänkuin häihinsä itseään valmistellen, astui hän huoneesta, ovelta vielä luoden taaksensa katseen ja sormillaan suukon pimeyteen heittäen, ikäänkuin viimeisen kerran sanoen rakkaalle omaiselle jäähyväiset.
— Mennään, mennään!
Isossa arkistosalissa odottivat jo todistajat.
Heitä oli neljä: notarius, nuori, lihavannäköinen mies, joka nojasi lämmintä kakluunia vasten: taloudenhoitaja Pietari Varga, joka oli pyytänyt saada kuten muutkin palkolliset käydä mustissa. Ukko on tullut sangen harvapuheiseksi, ja kun hän suunsa avaa, päättyy puhe aina siihen, että kaikki kauniit ja hyvät ihmiset varhain kuolevat, — vain me vanhat syntipukit elämme kauan.
Kolmas todistaja on pappi. Neljäs Mikko Kiss. Tämä kunnon mies jätti loistavat salongit, joissa hän oli ylistettynä sankarina, ja tuli ilahuttamaan vanhan ystävänsä suurimman surun päiviä. Tuskin olisi hän kenellekään voinut enemmän hyvää tehdä.
Viskaalikin on läsnä, teroittaa kyniä kullekin ja pistelee niitä puolisulkaan saakka tolppoihin, joita on pantu ympyriäiselle pöydälle jokaisen eteen muistutuksien tekemistä varten.
Se seikka, ettei yhtään Nabobin korkeista armollisista tuttavista ole läsnä, antaa aavistaa hänen kiirehtineen tekemään testamenttinsa.
Juhanan ja Rudolfin astuessa sisään tervehtivät huoneessa olijat vakaasti ja juhlallisesti heitä, kuten tällaisissa tilaisuuksissa on tapana, kun ihminen aikoo määrätä kuolemansa jälkeen jääneistä.