Juhana odotti Rudolfia omassa kamarissansa. Nähdessään hänen astuvan sisään nousi Kárpáthi sijaltaan riensi häntä vastaan ja pudisti hellästi tulijan kättä.
— Kiitos Rudolf, kiitos tulemastasi! Suo anteeksi kun käsken sinut näin kiireesti ja tämmöiseen aikaan. Tervetultua. Kiitoksia tulemastasi. — Minulla on erityisiä aavistuksia. Kolme päivää olen tuntenut jäsenissäni tavattoman suloista tunnetta, joka minut yöllä unestakin herättää, enkä saa lepoa erinomaisen ilon vuoksi, tai miksi sitä sanoisin. Tunnen kuolinhetkeni lähestyvän. Pyydän älä väitä vastaan. En pelkää kuolemaa; halajan eritä täältä. Välistä kuuluu äkillistä suhinaa korvissani ikäänkuin joku lentäisi ohitse. Tiedän mitä se on. Kahdesti ennen olen samaa tuntenut ja kummallakin kertaa sain jäsenhalvauksen; tämä on oleva viimeinen kerta. Illalla ajattelin eroni hetkeä; en sitä ollenkaan pelkää. Olen sinut noutanut sentähden, että nyt terveessä järjessä aion tehdä testamenttini ja pyydän sinua sitä toimeenpanemaan. Lupaatko?
Rudolf nyökkäsi myöntävästi päätänsä.
— Tule siis kanssani kirjastoon. Todistajat ovat siellä jo odottamassa. Kutsuin ne, jotka ensin käsiini sain, mutta rehellisiä ihmisiä kaikki.
Kolmen neljän huoneen läpi mentäessä seisahtui Juhana useat kerrat, puhuen: "katsos Rudolf, tässä huoneessa kuulin hänen viimeisen kerran nauravan — tuolle tuolille unhotti hän huivinsa, se on siinä vieläkin, tuolla pöydällä on käsineet, joita hän viimeiseksi käytti, tässä hän istui, — tässä piirusteli, tuolla on hänen pianonsa vieläkin auki, nuotit avoinna telineellä."
Nyt tulivat he huoneeseen, jota kynttilät valaisivat; Rudolf vavahti kauhusta.
— Olemme väärällä tiellä, setä! Olette eksynyt omassa asunnossanne.
Tämä on vaimonne makuuhuone.
— Tiedän, mutta en voi mennä ohitse sisään poikkeamatta. Tänään näen sen kuitenkin viimeisen kerran, sillä huomenna annan muurata sen umpeen. Näettehän, kaikki on jätetty aivan sillensä, kuin hän jätti. Hän ei kuollut tässä huoneessa, älä sentähden pelkää. (Rudolfilla oli aivan toisia syitä tuntea kauhua tällä paikalla.) Kaikki on entisellään: lamppu, jonka ääressä hänen oli tapana kirjoitella; pöydällä keskentekoinen kirje, jota ei kukaan ole lukenut. Satoja kertoja olen sen jälkeen ollut täällä, mutta en ole siitä lukenut kirjaintakaan. Pyhä esine on se minusta. Vuoteen vieressä on vielä kaksi pikku tohvelia, jommoisia tehdään pieniä lapsia varten. Pöydällä on avoinna rukouskirja, jonka lehtien välistä näkyy kurjenmiekan kukka ja amarantti sekä vaahteranlehti, Hän piti paljon kukista.
— Mennään pois, mennään, joudutti Rudolf. Sydäntäni särkee noista sanoista.
— Mutta minulle tekee se hyvää. Päiväkausia olen istuskellut näillä paikoilla ja mieleeni muistuttanut hänen puheitansa; olen nähnyt hänet kaikkialla, hereillä ollen, nukkuen, hymyillen, surullisena, — olen nähnyt hänen kumartuvan koruompeluksen yli, laskevan päänsä levolle; olen nähnyt hänen nukkuvan, kuolevan…