Ennen pitkää katosi reki näkyvistä yön pimeyteen, samaa tietä, jota oli tullutkin. Hiljaa kulki Rudolf korskuvan ratsunsa selässä kentän poikki… Palasi taas kuusistoon. — Astui valkoisen hautapatsaan luo. Siihen seisahtui, ajatteli paljon kärsinyttä naista, joka ehkä vieläkin häntä muistelee. Rudolf oli vieläkin näkevinänsä hänen kasvonsa, kun hän katsoi poisheitettyä amaranttia, kun hän istui pelästyneen hevosen selässä, kun hän rakkaudesta epätoivoisena heittäytyi hänen syliinsä suloisen tuskan ja tuskallisen sulon valtaamana itkeäkseen suruansa, jota hän oli vuosikausia salaa kantanut. Kun Rudolf näitä ajatteli, tulivat kyyneleet silmiin.
Äsken poistuneen miehen polvien jäljet näkyivät vielä lumessa, joka peitti patsaan pohjakiven. Rudolf vaipui mietteisiin. Ansaitsihan sen nainen, joka oli kärsinyt — rakastanut — ja kuollut. Hänkin lankesi patsaan juurelle polvillensa.
Hän luki nimen… Tenhovoimalla vetivät huomiota puoleensa nuo viisi kirjainta: "Fanny".
Pitkän aikaa taisteli hän itsensä kanssa. Ajatteli … ajatteli…
Vihdoin suuteli hän järjestään noita viittä kirjainta … samoin kuin tuo toinen mieskin…
Sitten nousi hän hevosen selkään. Eksynyt ratsumies, joka ei ollut löytänyt isäntäänsä, puhalteli jo levottomasti metsästystorveen puiston reunassa. Hänet Rudolf pian löysi, ja puolen tunnin päästä olivat he Juhana Kárpáthin pihalla. Tämä oli näet kutsunut heitä tulemaan luoksensa vielä samana yönä.
XIII.
Testamentti.
Rudolfia odotettiin jo kartanossa. Kun hän hyppäsi alas hevosen selästä, vei eteisessä odotteleva Paavo hänet heti Kárpáthin puheille.
Kaikki palkolliset olivat saaneet mustan puvun yllensä, kun emäntä vainaja haudattiin, ja peilit ja vaakunat huoneissa olivat vielä mustalla verholla peitettyinä, kuten hautajaispäivänäkin.