— Hahhahha! Kirkon ovella!
— Veljensä poikaa hän ei voinut kieltää sitä tekemästä!
— Hänelle määräsi ukko vuotuisen elatusrahan; pelkäsi näet kirouksia toiseen maailmaan tulevan.
— Mitä vielä! Häntä hävetti, kun ei Kárpáthin sukuun kuuluvalla ole syötävää.
— Ukko parka pelkäsi kovasti kuolemaa, sentähden hän niin muuttui. Hän meni tainnoksiin, kun vain ruumisarkkua mainittiin, ja kun tunsi viimeisen hetkensä lähestyvän, kokosi hän kahdeksan pappia vuoteen ympärille rukoilemaan hänen puolestansa, koettamaan vaikkapa väkisinkin saada enkeleitä pelastamaan ukkoa kuoleman kourista. Omaisuutensa testamenttasi hän kirkolle.
— Paitsi poikaansa. Sen hän lahjoitti Szentirmaylle.
— Toden totta, virkkoi Kutyfalvi hävyttömästi, olisi hänen pikku rouvansa vain elänyt vähän kauemmin ja olisin minä ruvennut talossa käymään, niin olisipa ukolla ollut kuollessaan enemmänkin lahjoittamista.
— Samaa minäkin sanon! — puhui Lauri Csenkö ylvästellen.
— Minä myöskin, äänsivät kaikki.
Eikä ollut läsnä ketään, joka edes olisi heittänyt maljansa moisten miesten päähän.