— Turhia kursailuja! Minä en juuri pidä sedästäni.
Pankkiiri hymyili. Hän tiesi tämän paremmin kuin Abellino itse.
— Sanoin äsken, että setänne saattaa mennä naimisiin. Tämä ei ole mitään harvinaista. Usein tapahtuu, että elähtäneet herrasmiehet, jotka kahdeksanteenkymmenenteen ikävuoteensa saakka ovat avioliittoa pelänneet, ovat äkkiä hempeätunteisella hetkellä kosineet ensimmäistä vastaantulevaa nuorta naista, oli tämä vaikka vain kyökkipiika. Tai voi vanha rakkaus vuosien vierittyä herätä ilmiliekkiin kuin kipinä hiilissä, ja he naivat 70 vuoden vanhoina ihanteensa, jota eivät saaneet kuudentoista vuoden iässä, sillä tyttö saattoi silloin olla toiseen sidottu.
— Sedälläni ei ole ihanteita. Hän ei tunne tuota sanaakaan. Muuten voin vakuuttaa, ettei tästä naimisesta olisi mitään tavallisia seurauksia.
— Siinä suhteessa olen rauhallinen. Muuten tuskin olisin tohtinut tehdä tarjoustani. Mutta eräässä toisessa suhteessa täytyy teidän antaa minulle takaus.
— Minäkö? Takauksiako? No, nyt menee partani, mutisi Abellino silittäen mustaa poskipartaansa.
— Toden totta, lausui pankkiiri, tässä on kauppa aivan samanlainen, kuin mitä sanotaan tekevän erään minua rikkaamman herrasmiehen, jota arkipuheessa kutsutaan perkeleeksi. Kun hän lainailee ihmisille äärettömiä aarteita, ottaa hän heidän sielunsa takaukseen verellä kirjoitetulla sitoumuksella. Par Dieu! (Jumal'auta!) Minä olen toista mieltä; tuo herra Saatana tietää, mitä hän sieluilla tekee, mutta mitäpä ne minua hyödyttäisivät? Päinvastoin; minä tahdon saada takauksen siitä, että elätte kauan.
— Luonnollisesti sen vuoksi, etten kuolisi ennen setääni.
— Oikein arvattu. Minä siis sekä lainaan teille rahoja että pidän huolta hengestänne.
— Millä tavalla?